Anna Liisa Aho
Suruun yhdistetään keskeisesti kiintymyssuhteen ylläpitäminen kuolleeseen läheiseen, esimerkiksi erilaisten muistojen ja hautausmaalla vierailujen kautta. Tyypillisiä surevien kokemuksia ovat tuntemukset kuolleen ihmisen läsnäolosta esimerkiksi samassa huoneessa, tilassa tai vuoteessa oleminen. Surevat kuulevat myös poikkeuksellisia ääniä, näkevät esimerkiksi kuolleen lapsensa unessa tai valveilla ollessa. Vainajan kanssa käydään myös erilaisia keskusteluja ääneen, kuten sovitaan elämässä tapahtuneita virheitä. Surevat ovat kertoneet myös, kuinka vainajan lempikappale voi soida yllättäen suljettuna olevasta radiosta tai hänen Facebook-sivustonsa aukeaa yllättäen suljettuna olleelle tietokoneelle. Kuollut puoliso myös varoittelee leskeä ”huonosta seurasta” baari-iltana tai eläessään väkivaltainen puolisovainaja työntää leskensä kadulla kumoon, useita kertoja. Vanhemmat saattavat myös kuulla lapsensa leikkimistä lastenhuoneessa tai hänen itkuansa öisin.
Sekä surevat itse että myös muut ihmiset saattavat kyseenalaistaa edellä kuvattujen kokemuksien todenperäisyyttä ja niiden normaaliutta. Surevat usein pohtivat, uskaltavatko he kertoa kokemuksistaan kenellekään, varsinkaan ammattihenkilöstölle, koska vaarana saattaa olla sairaaksi tai harhaiseksi leimaantuminen, sekä sen myötä jopa psykiatriseen hoitoon joutuminen. Olen konkreettisesti sekä surututkijana että ammattihenkilöstön roolissa kuullut ja nähnyt, kuinka surevat pyrkivät hakemaan myös todisteita kokemuksilleen esimerkiksi pyrkimällä valokuvaamaan näkemäänsä tai äänittämällä vainajan kanssa käytyä keskustelua tai muita vainajan tuottamia ääniä. Todisteeksi ilmiöistä on tarjottu myös muiden ilmiön hetkellä läsnäolleiden läheisten yhteystietoja koetun ilmiön todenperäisyyden varmistamiseksi.
Useissa tutkimuksissa on osoitettu, että näiden yliluonnollisten, kummien, erikoisten tai järjellä selittämättömien ilmiöiden kokeminen on hyvinkin yleistä sureville. Surevien kokemuksista ei siksi mielestäni tulisikaan käyttää käsitettä yliluonnollinen tai kumma, vaan ennemminkin ymmärtää ne normaaliin suruun liittyvinä kokemuksina, kuten syyllisyys ja vihakin. Surevien kokemia ilmiöitä ei mielestäni tarvitse kyseenalaistaa, todistetusti osoittaa tai järjellä selittää. Kukaan ei pysty vedenpitävästi todistamaan, mihin vainajat keskuudestamme siirtyvät tai sitä, ovatko he edelleen täällä meidän elävien keskuudessa. Vainajat eivät ole palanneet kertomaan kuoleman jälkeisestä elämästä, vai ovatko nämä kokemukset kuitenkin merkkejä siitä, että ainakin osa vainajista yrittää sitä? Olen kuullut ”tarrahenkisistä vainajista”, joiksi kutsutaan heitä, jotka jollakin tavalla jäävät tänne keskuuteemme. Ovatko nämä surevien kokemat ilmiöt kokemuksia nimenomaan sellaisista vainajista, sillä kaikki surevat eivät näitä ilmiöitä koe? Mielenkiintoisia kysymyksiä näiden ilmiöiden ympärillä on valtavasti, ja niitä voidaan tarkastella useista eri näkökulmista, kuten hengellisyydestä ja suomalaisen kuoleman historiasta käsin. Terveystieteilijänä pohdin kuitenkin enemmänkin sitä, miten kokemukset vaikuttavat surevien hyvinvointiin, terveyteen ja elämään, sillä ne ovat hyvin konkreettisia ja usein hämmentäviä kokijoilleen.
Surua, kuolemaa ja suremista käsittelevistä tutkimuksistani ilmenee, että surevat kokevat nämä ilmiöt pääosin surua helpottaviksi, lohdullisiksi, rauhoittaviksi sekä merkiksi siitä, että elämä jatkuu kuoleman jälkeenkin ja että he tulevat kohtamaan kuolleen läheisensä vielä uudelleen. Ilmiöt lisäävät surevien toivoa, lähentävät surevia vainajan kanssa, toimivat sureville merkkinä yhteyden säilymisestä vainajan kanssa ja toisaalta eräänlaisena hyvästelyn merkkinä. Ilmiöiden kokeminen auttaa surevia selviämään vaikeista päivistä, ja surevat saavat esimerkiksi vainajan kanssa keskustelun jälkeen varmuutta jatkaa omaa elämäänsä ja voimia huolehtia muista läheisistään. Kokemukset saavat surevat myös tuntemaan voimakasta kiitollisuutta vainajan kanssa viettämästään ajasta. Ne myös lisäävät surevien uskoa kuolemanjälkeiseen elämään ja antavat varmistuksen vainajan olemassaolon jatkumisesta jossakin. Erityisesti leskille kokemukset ovat antaneet varmuuden puolison huolenpidosta ja läsnäolosta kuoleman jälkeenkin. Tämä on vahvistanut leskien tunnetta siitä, että kuollut puolisokin haluaa heidän selviytyvän. Toisaalta kokemukset ovat antaneet leskille luvan jatkaa omaa elämäänsä ilman kuollutta puolisoa, esimerkiksi uuden parisuhteen kautta. Ilmiöiden kokeminen muuttaa usein surevien elämänkatsomusta hengellisyyden heräämisen ja voimistumisen kautta. Ilmiöt koetaankin usein merkkinä Jumalan huolenpidosta, henkilökohtaisesta puhuttelusta ja Jeesuksen läsnäolosta. Monet surevat kertovat pyytäneensä jotain merkkiä Jumalalta, ja ilmiöitä koettiinkin juuri tällaisia epätoivoisina hetkinä.
Edellä kuvaan joitakin myönteisiä seurauksia ilmiöistä, joita surevat ovat kokeneet läheisensä kuoleman jälkeen. Ne surevat, jotka ovat kokeneet ilmiöt myönteiseksi, usein myös toivovat niiden toistumista tai jatkumista pidempään. Toisaalta surevien kokemukset voivat olla myös erittäin kielteisiä ja surevan ihmisen elämää negatiivisesti hallitsevia. Jotkut surevista ovat kokeneet ilmiöt vastenmielisenä; ne ovat aiheuttaneet pelkoa, epämiellyttäviä tuntemuksia, hämmennystä tai sekoamisen tunnetta.Pelkoa on koettu ilmiön uusiintumisesta, erilaisten laitteiden itsestään päälle kytkeytymisestä, kuolleen puolison näkemisestä tai kuulemisesta. Ilmiöiden kokeminen on lisännyt myös tuskaa, ikävää ja kaipausta sekä järkyttänyt voimakkaasti surevien olotilaa. Surevat ovat pyrkineet järkeistämään ilmiöitä jollakin tavalla, kuten omalla väsymystilalla tai vilkkaalla mielikuvituksellaan. Erityisesti vainajan näyttäytyminen tuskaisena tai surullisena on lisännyt surevien kokemia kielteisiä tuntemuksia. Ilmiöt ovat aiheuttaneet sureville myös useita erilaisia fyysisiä reaktioita, kuten sydämen lyöntien kiihtymistä, voimakasta tärinää, säpsähtämistä, pahoinvointia, liikuntakyvyttömyyttä ja väsymystä. Lisäksi on koettu pelkoa vainajan läsnäolosta, kauhua ja järkytystä. Kokemusten vuoksi on voitu eristäytyä tai hakeutua pois tapahtumapaikalta eli usein kotoa .
Olen havainnut, että surevat, jotka eivät kyseisiä ilmiöitä ole kokeneet, usein toivovat niitä. Tällöin surevat kokevat jääneensä jostain paitsi: ”vainaja ei ole halunnut hyvästellä heitä”. Toisaalta surevat kammoksuvat muiden surevien kertomia kokemuksia ja pelkäävät ilmiöiden sattumista omalle kohdalle. Ollaanhan ilmiöiden myötä tekemisissä jollakin tavalla rajan toisella puolella olevien rakkaiden läheisten kanssa. Kielteiset kokemukset saattavat jäädä vaivaamaan surevia pitkäksikin ajaksi, jopa loppuelämän. Pahimmillaan ilmiöt haittaavat surevien elämää niin, että surevat esimerkiksi muuttavat pois tapahtumapaikasta. Tästä huolimatta harva surevista kuitenkaan kertoo hakeutuvansa hoitoon kokemusten seurauksien ja haittojen vuoksi. Syynä on mitä ilmeisemmin se, mihin aiemminkin viittasin, eli näitä ilmiöitä ja niihin liittyviä kokemuksia ei haluta kertoa terveydenhuollon ammattihenkilöstölle pelkona epäuskottavuus.
Toisaalta olen pohtinut myös sitä, minkälainen hoitomuoto ilmiöiden haittavaikutuksien lieventämiseen olisi toimiva, mikäli surevat hakeutuisivat niiden vuoksi hoitoon. Millään lääkkeillä ilmiöitä ja niihin liittyviä kokemuksia ei mitä todennäköisemmin saada loppumaan tai poistumaan, eikä se liene tarpeenkaan. Sureville tulisi antaa mahdollisuus kertoa rehellisesti kokemastaan ilmiöstä ja sen seurauksista. Tällöin erityisesti haitallisia ja elämää hallitsevia haittavaikutuksia voidaan pohtia tarkemmin ja kokeilla erilaisia vaihtoehtoja niiden lieventämiseen. Mielestäni tärkeintä olisi se, että ammattihenkilöstölle järjestetään enemmän koulutusta surusta ja erityisesti siitä, kuinka nämä kyseiset ilmiöt ovat osa normaalia suruprosessia. On tärkeää, että yhteiskunta ja surevien läheiset kuuntelisivat surevien kokemuksia kyseenalaistamatta niitä. Voisimme oppia niistä. Pelkona yhteiskunnassamme on se, että jos kuolemasta ja kuolleista puhutaan, ne jotenkin ”kutsutaan” paikalle tai että puhumisesta aiheutuu puhujille pahaa karmaa. Kuolema on luonnollinen osa elämänjatkumoa, ja siltä ei kukaan meistä voi välttyä. Olen myös päättänyt tulla hyvästelemään läheiseni rajan tuolta puolen, jos minulle sellaiseen suodaan vainajana mahdollisuus.
Kirjoittaja on TtT, dosentti Anna Liisa Aho Tampereen yliopistosta. Aho on pitkään tutkinut surua ja kuolemaa, surevien tukemista ja selviytymistä. Hänen johtamassaan Suruhankkeessa tutkitaan myös surevien ihmisten kokemia yliluonnollisia kokemuksia ja niiden seurauksia.