Pauliina Aarva: Kokemus parantumisen tutkimuksessa

Potilaiden kokemukset sijoittuvat etäälle luonnontieteisiin pohjaavan biolääketieteellisen tutkimuksen ydinkiinnostuksen kohteista:, kudoksista, soluista, geeneistä ja muista suuremmista tai pienemmistä ihmisruumin osista. Silti ”kokemus” elää terveystieteellisessä tutkimuksessa biolääketieteen objektivoidun kehon ja ihmisen sisäisen subjektiivisen tietoisuuden keskellä.

Parannus- ja hoitokeinojen vaikutustutkimuksissa kokemusta on subjektiivisen näkökulmansa vuoksi joskus kyseenalaistettu. Subjektiivisuuden ajatellaan vähentävän tutkimustulosten objektiivisuutta ja luotettavuutta.

Tähän perustuu esimerkiksi plasebon käyttö vertailevissa kliinisissä kokeissa. Plasebolääkkeen avulla pystytään arvioimaan, mikä on tutkittavan lääkkeen itsenäinen vaikutus ilman ns. kokemusvaikutuksen, kuten tilanne­ tai tunnetekijöiden tuomaa lisää kokonaisvaikutukseen. Terveydenhuollon toimivuuden, kuten palveluiden laadun arvioinnissa sen sijaan itse kokemuksista ollaan hyvin kiinnostuneita. Halutaan tietää, millaisia kokemuksia ja näkemyksiä ihmisillä niistä on.

Määrittelen kokemuksen subjektiivisesti merkitykselliseksi tietoisuuden tilaksi. Sitä ei voi erottaa tietoisuuden, aistimellisuuden eikä mielen tarkastelusta, vaan se on niille alisteinen. Tämä lähtökohta on otettava vakavasti, mikäli tarkastelun kohde on itse kokemus. On ymmärrettävä sen olemus tietoisuuden osana ja tämän ymmärryksen mukaan on päätettävä, miten tutkimuksen on siihen suhtauduttava tai miten se ylipäänsä voi siihen suhtautua.

Luonnontieteen periaattein toteutetuissa plasebokontrolloiduissa kliinisissä kokeissa tilastollinen, keskiarvoja painottava joukkonäkökulma sivuuttaa yksilöllisesti merkityksellisen kokemuksen eli yksikön ensimmäisen persoonan, ”minän”, näkökulman. Sokkoistettujen hoitokokeiden sisältämä metodologinen välttämättömyys häivyttää itse kokemuksen, joka liittyy plasebon tutkimuskäyttöön.

Duodecimin terveyskirjaston määritelmä ”lumelääke, näennäislääke, plasebo; aine joka ei sisällä farmakologisesti vaikuttavia aineita ja jota käytetään vaikuttavan aineen vertailuaineena kaksoissokkokokeessa” viittaa juuri termin varsin rajattuun käyttöalueeseen.
Plasebo-termi on kielenkäytössämme monimerkityksinen, mikä hankaloittaa joskus keskustelua. Siitä puhutaan edelleen virheellisesti, mutta melko yleisesti, huijaamisena tai petoksena. Näin kokemusvaikutusten hyvät seuraukset yksilölle usein käsitetään – ainakin julkisessa keskustelussa – nimenomaan “lume”- eli valevaikutuksiksi. Tässä yhteydessä yksilöllinen kokemus lähtökohtaisesti määrittyy epätodeksi.

Ihmistieteet eli humanistiset, yhteiskunta- ja käyttäytymistieteet ja erityisesti lääketieteellinen antropologia ovat kuitenkin tuoneet plasebokeskusteluun yhteisöihin ja kulttuureihin liittyvän kokemuksellisen puolen. Puhutaan kulttuurisesta vaikutuksesta sekä merkitysvaikutuksesta.

Plasebovaikutus on kokemusvaikutusta

Kun tutkitaan plasebon itsensä vaikutusta, selvitetään mitä seurauksia tutkittaville tuovat lumelääke tai -kirurgia, jotka periaatteessa ”eivät tee mitään” tai jokin muu metodi, jonka ei oleteta vaikuttavan mitenkään. Voidaan tarkastella niiden biologisia seurauksia kehossa, mutta myös sitä kuinka potilas tulkitsee näitä eli millaisia yksilöllisiä merkityksiä hän niille antaa. Juuri kokemuksen ja siihen liittyvän merkityksen välityksellä ”vaikuttamatonkin” voi vaikuttaa. Plasebo itsessään ei tee mitään, vaan se, miten se koetaan ja tulkitaan. Näillä on tutkitusti niin psykologisia kuin fysiologisiakin vaikutuksia. Dosentti Pekka Louhiala on julkaissut äskettäin aiheesta kirjan, jossa hän ehdottaa termeiksi hoivavaikutusta tai tilannevaikutusta.

Mielestäni kyse on terveyden ja sairauden hoitoon liittyvästä kokemusvaikutuksesta eikä plasebovaikutusta ole olemassakaan. Parantava tai pahentava kokemusvaikutus syntyy esimerkiksi odotuksista, mielikuvista, toivosta ja luottamuksesta hoitosuhteessa. Myös luonto, taide ja elämykset tuottavat kokemusvaikutuksia. Niiden terveystieteellinen tutkimus onkin vilkastumassa. Plasebomenetelmien tuottamia kokemusvaikutuksia on myös alettu tutkia. Tutkijoilla on oma monitieteinen yhdistyskin.

Kokemuksen tutkimuksen keskeinen lähtökohta on ottaa subjektiivinen kokemus todesta. Subjektiivisen kokemuksen ontologinen luonne ja tietoperusta on hyväksyttävä eli kokemus on nähtävä sellaisena kuin se reaalimaailmassa ilmenee kokijalle. Kokemuksen erityislaatuisuus ja ensimmäisen persoonan näkökulma ovat arvokkaita tutkimuksen kohteita.

Kun esimerkiksi tutkitaan parantumiskokemuksia, huomion kohde on yksilöllinen ja suora parantujan kokemus. Ei välttämättä tarvitse kysyä onko parantumiskokemus totta joidenkin muiden arvioitsijoiden, kuten lääketieteen, biologian tai psykologian asiantuntijoiden mielestä. Parantumiskokemuksen tutkimus selvittää, mitä kokija itse ilmaisee siitä ja mitä merkityksiä hän sille antaa ja miten nämä heijastuvat hänen elämäänsä ja ympäröivään maailmaan.

Myös auttajan kokemusten tutkimus on tärkeää, koska hoito, parantaminen ja parantuminen ovat useimmiten vuorovaikutuksellinen tapahtuma. Tällainen tutkimus antaa tietoa myös parantajan ja parannettavan suhteesta ja tämän suhteen merkityksestä asiakkaan parantumis- ja hoitoprosessissa.

Siinä kokija, missä parantuja

Yksilöllistä kokemusta laadullisesti tarkasteleva tutkimus syventää hoitotutkimusta ja laajentaa sitä potilaiden, käyttäjien ja asiakkaiden suuntaan. Ihmistieteet kohtaavat kuitenkin haasteita juuri kokemuksen yksilöllisen luonteen vuoksi.

Hoitovaikutusten tutkimuksessa fysikalistinen naturalismi hallitsee nykyisin biolääketieteellistä tutkimusta, joka on tuonut tavattomasti hyvää terveydenhuoltoomme. Siinä teoreettinen lähtöoletus on, että ihmistä koskevat ilmiöt nähdään palautuviksi biologian, kemian ja fysiikan keinoin mitattaviksi faktoiksi. Tämä tarkoittaa, että sisäisestä, yksilöllisestä kokemuksesta ei edes periaatteessa voi saada tietoa, joten se jää tutkimuskiinnostuksen ulkopuolelle. Luonnontieteellä ei myöskään ole menetelmiä itse koetun tai sen merkitysten tutkimiseen.

Ihmistieteillä on käytössään myös ymmärtäviä ja tulkitsevia menetelmiä. Mutta jos terveystieteellinen tutkimus tavoittelee luonnontieteen menetelmällistä ”jämäkkyyttä” ja sen soveltamista ihmistieteelliseen kokemuksen tutkimukseen, menetetään tutkimuskohteen, kokemuksen, olemus ja erityislaatuisuus. Toisin sanoen ihmistä luonnontieteellisesti tarkasteleva tutkimusote ei kuvaa riittävän tarkasti sitä todellisuuden osaa tai aluetta – ihmistä kokijana – jota esimerkiksi hoidon kokemusvaikutusten tutkimuksen pitäisi koskea.

Tiedetään, että positiiviset aistimukset, tunteet, mielikuvat sekä uskon ja toivon kokemukset tukevat terveyttä ja paranemista. Kielteiset hoitokokemusvaikutukset puolestaan saattavat näkyä huonontavina kokemusvaikutuksina.

Hyödyntämällä ennakkoluulottomasti erilaisia tutkimusmenetelmiä terveystieteellinen kokemuksen tutkimus voi yhdistää biolääketieteen objektivoidun kehon ja ihmisen sisäisen subjektiivisen kokemuksen integroiduksi kokonaisuudeksi.

Meditaation käytäntö ja tutkimus kuvaavat oivallisesti tätä linkittymistä. Meditaation hyödyistä on maailmanlaajuisesti kokemusta satojen, jopa tuhansien vuosien ajalta. Sitä on raportoitu myös tiedejulkaisuissa. Viime vuosikymmeninä meditaation tuomat keholliset muutokset ovat nousseet huomion kohteeksi aivokuvantamisen kehittymisen myötä. Samalla on ymmärretty, että meditaatio ei ole ”vain” mielen huoltoa, vaan se on kehomielihoito.

Kirjallisuutta ja lisätietoa:

Daniel E. Moerman: “Against the “placebo effect”: A personal point of view”. Complementary Trerapies in Medicine 2/2013
Pekka Louhiala: Placebo Effects: The Meaning of Care in Medicine, Springer 2020
Tieteen termipankki:
http://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:naturalismi
https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:fysikalismi

Pauliina Aarva on yhteiskuntatieteiden tohtori ja terveyden edistämisen dosentti Tampereen yliopistossa. Tämä kirjoitus on ensimmäinen osa hänen kolmiosaisesta kokemustietoteemaisesta juttusarjastaan, joka julkaistaan Kummastus-blogissa kesäkuun 2020 aikana. Juttusarjan seuraavat osat ilmestyvät 10.6. ja 15.6.

Voit lukea lisää Aarvan ajatuksia kirjoittajan omasta blogista: https://liinanblogi.com

Satumaarit Myllyniemi: Lohdullinen yliluonnollinen sota

Sodan yliluonnolliset kokemuskertomukset kuvaavat sitä, kuinka erottamattomasti sidoksissa ihmisten elämät ovat toisiinsa. Kertomusten jakaminen on ollut, ja on edelleen, yhteisen tunnesiteen löytämistä, sovinnon etsimistä ja arvokkaan kulttuuriperinnön siirtämistä nuorille polville. Hurjat ja kauniit kertomukset kantavat ja auttavat meitä. 

”Isoäitini, Mattilan emäntä, näki varhain aamulla 1.10.1939 unen. Tummat pilvet nousivat itäiselle taivaalle, myrsky yltyi, Suomen lippu tangossa tutisi, värisi ja huojui. Tanko oli katkeamaisillaan. Lippu oli jo melkein maahan painunut, mutta viimein tuuli hellitti ja tanko kohosi pystyyn. Uni tulkittiin näin: Tulee aika, jolloin Suomi vapisee, vaan ei kaadu.” (SmM 2017.)

Mattilan talo sijaitsi talvisodan päänäyttämön, Raatteen tien, varressa Suomussalmella. Talo poltettiin talvisodassa. Mattilan emäntä toivoi, että uni jäisi muistoksi jälkipolville. Unta on suvussa ylpeydellä muisteltu.

Lohdullisia, yhteisiä, yhdistäviä, voimaannuttavia ja isänmaallisia. Sellaisia ovat suomalaiset toisen maailmansodan yliluonnolliset kokemukset.

Sota mullisti suomalaisten ihmisten elämän ja herkisti arjen ylittäville kokemuksille. Ne syntyivät epätietoisuudesta ja pelosta. Ennemerkkeihin tartuttiin ja unet otettiin vakavasti.

Kirjoitan Turun yliopistoon väitöskirjaa toisen maailmansodan suomalaisista yliluonnollisista kokemuksista. Tarkoitukseni on tehdä näkyväksi tiedon katveeseen jäänyt ja vaiettu menneisyys ja nostaa esiin kertojien merkitykset. Tutkin kokemuksia tunnemuistoina, ja pohdin, millainen potentiaali sotakokemuksilla on kulttuuriperintönä jälkipolville. Olen kuullut sodan kokemuskertomukset 218 ihmiseltä.

Kokemukset kuvaavat inhimillistä selviytymiskamppailua sotarintamilla, kotirintamalla ja evakkoteillä. Yliluonnollisia on koettu yksin, pienessä porukassa ja isolla joukolla. Kokijat ovat naisia, miehiä, lapsia ja isovanhempia. Heitä on ympäri Suomen. Omakohtaisia kokemuksia on aineistossani viidennes. Perimätietona, pyhinä perhemuistoina, siirtyneitä on suurin osa.

Kokemukset ovat erilaisia enteitä, aavistuksia ja näkyjä omasta, läheisen ihmisen tai Suomen kohtalosta. Eniten on kokemuksia toisilleen rakkaiden ihmisten välisistä yhteyksistä sotarintamien ja kotirintaman välillä.

Yleinen on kokemuskertomus sotilaasta, joka aavistaa kaatumisensa ja antaa tovereilleen tupakkansa, kellonsa ja lompakkonsa, koska hän ei niitä enää tarvitse. Toistuva on myös kertomus sotilaan näyttäytymisestä kotona samalla hetkellä, kun hän kaatuu rintamalla. Hän esimerkiksi koputtaa kodin ikkunaan merkiksi omaisille. Suomen ja Karjalan kohtalo herättivät huolta, ja suomalaiset ennustavat sotien alkamista, päättymispäivää ja alueluovutuksia. Sodan kulusta oli kiinni oma ja läheisten elämä.

Kokemukset olivat sota-aikana yleisiä ja niiden taustalla telepatia, intuitio, etiäinen tai varjelus. Moni tapaus on jäänyt kokijalle selitysyrityksestä huolimatta selittämättömäksi.

”Olemme Jurvan korvesta kotoisin. Kirkonkylästä oli kotiin matkaa yhdeksän kilometriä. Kun isä lähti talvisotaan, niin äiti oli raskaana ja jäi yksin huolehtimaan kaikesta. Äiti pelkäsi pimeää. Kun tuli sota, niin hän rukoili: Jumala, minun pitää neljän lapsen kanssa olla, ota minulta tämä pelko pois. Enkelit laskeutuivat hänen oikealle ja vasemmalle puolelleen. Äiti tunsi, että siinä ne varjelijat nyt sitten olivat. Siitä lähtien hän ei enää pelännyt. Äiti avautui kokemuksestaan vanhana ennen kuolemaansa. Pidän äitiäni hyvin rohkeana ihmisenä, ja tällainen tausta hänellä on rohkeudelleen.” (SmM 2017.)

Sodan kokemukset kertovat siitä, miten yliluonnollinen on auttanut kriisitilanteessa, ja miten kokemus on tuonut lohtua, turvaa, helpottanut ahdistusta ja antanut vastauksia.

Kokemukset ovat vaikuttavia esimerkkejä vahvasta suomalaisesta sodan tunnehistoriasta. Tulkitaanpa kristinuskon, kansanuskon tai ateismin kautta, on itse kokemuksen merkitys pohjimmiltaan hyvin samanlainen. Mystiset kokemukset yhdistävät suomalaiset ihmiset maailmankatsomuksesta riippumatta.

”Isä kertoi jutun Karjalankannaksen suurtaisteluista Tali-Ihantalassa kesällä 1944. He makasivat maassa, kun Stalinin urut pauhasivat. Siinä oli muutaman sekunnin hiljainen hetki ja isä kuuli naisen äänen: Siirry heti pois tästä paikasta. Isä totteli. Ja siihen paikkaan, josta hän lähti, tuli täysosuma ja syvä kuoppa. Isä kertoi meille sotakokemuksiaan 1950-luvun lopussa. Hän ei uskonut yliluonnolliseen, ei kertonut kummitusjuttuja ja nauroi ufoille, piti niitä akkojen höpinänä. Mutta tämä kokemus oli hänelle sellainen, jonka hän kertoi monta kertaa. Isällä oli kertoessaan kasvoilla aina tietty ilme. Vaikutti siltä, että siinä mielessä hän uskoi ihmeisiin. Ei isä tätä kokemusta yrittänytkään tulkita. Hän vaan sanoi, että se ääni kuului, ja koska hän totteli, niin henki säilyi.” (SmM 2017.)

”Vuonna 1922 syntynyt veljeni puhui minulle vanhoilla päivillään vuolaasti sodasta. Nuorempana hän kertoi sodasta vähemmän. Se johtui varmaan yleisestä ilmapiiristä. Eli sodasta vaiettiin, oltiin poliittisesti arkoja tuomaan esille jopa itsekoettuja. Vanhempana veli oli ikään kuin tasapainossa näiden kertomusten kanssa. Hän halusi antaa ne jälkipolville.” (SmM 2017.)

Kokemukset ovat jättäneet suomalaisiin syvän jäljen. Rakkaudella kerrotut tunnemuistot halutaan tuoda esille, koska aika on kypsä. Sodasta on kulunut aikaa riittävästi, kipeimmät haavat on nuoltu. Haavoittuvista ja vaikeista muistoista voi kertoa, koska Suomi on moniarvoistunut ja hyväksyvämpi erilaisille äänille.

Hyvin herkkiä ovat sotaorpojen kokemukset. Tämä kokemus isästä on kannatellut pienestä tytöstä vanhuuteen, läpi koko elämän.

”Oli kaunis kesäpäivä elokuussa 1941. Seisoin kotini ulkorappusella maatilan luonnonkivellä päälläni vaaleansininen mekko, jossa oli pieniä kukkia. Katselin poutapilviä ja näin pilven päällä isäni hahmon sotilasasussa. Kerroin tuvassa: Isä katselee taivaalta ja hänellä on sotilaslakki päässään. Pian tämän jälkeen isäni kaatui. Hän oli itsekin aavistanut kuolemansa ja sanonut kavereilleen, että eipä hän iltaa näe. Isä tuli minua tervehtimään.” (SmM 2017.)

Avautuminen kokemuksista on ollut erittäin tärkeää. Ja ihmiset ovat avautuneet. He ovat kertoneet kokemukset syvällä rintaäänellä.

”Kirjoitin puhtaaksi isäni sotamuistelmia yhden kesän. Itkin, kun tajusin miten järkyttäviä muistoja ne ovat. Vaikka isä sanoi, ettei hän voinut edes kaikkea kertoa. Hän oli pitänyt kaiken sisällään, mutta nyt se oli purkautunut.” (SmM 2017.)

Kun kertomukset moniäänisinä liittyvät yhteen, on kokonaisuus enemmän kuin osiensa summa. Syntyy ainutlaatuista kulttuuriperintöä, jossa on läsnä intiimiys, esteettisyys ja ihmeellisyys.

Nuorille yliluonnolliset kokemukset avaavat salaperäisen tunnemaiseman sotaan. Jälkipolvet voivat kertomusten kautta eläytyä sodan arkaan puoleen.

*

Taistelua koronaa vastaan verrataan sotaan. Sanotaan, että sota on edellinen kaikkia suomalaisia koskettanut kriisi. Taas peräänkuulutetaan sitä kuuluisaa talvisodan henkeä, yhteisöllisyyttä. Kaikkien on oltava mukana taistelussa yhteistä virusvihollista vastaan.

Lihaa purkitetaan ja päivittäin kerrotaan kuolleiden luku. Näkymätön, koko ihmiskuntaa syleilevä vihollinen herättää pelkoa, kauhua ja lietsoo hysteriaa. Extrabonuksena näytetään kuvia ruumiskonteista sairaaloiden pihoissa. Hermot kiristyvät. Syytellään toisiamme. Kuka on taudinlevittäjä, kuka puhdas, kuka ei noudata ohjeistusta turvavälistä. Samanaikaisesti rakastetaan, virtuaalihalataan ja soitetaan voimaviestejä läheisille.

Kukaan ei tiedä miten toimia tätä vihollisista vastaan, jotta lopputulos aiheuttaisi mahdollisimman vähän kärsimystä.

Talvisodassa kerrotaan yhteisöllisyyden puhjenneen kukkaan. Kun talvisodan henki syttyi, niin ihmiset löysivät toisensa ja lähentyivät. Sovittiin entisiä kyräilyjä. Outo yksimielisyyden tunne tavoitti kaikki.

Tällaista joukkotunnetta nytkin kaivattaisiin. Ehkä voisimme oppia jotain selviytymiskeinoista, joita ihmisillä oli sota-aikana käytössään.

Moni tappaa nyt yksin kotona aikaa. Jokainen joutuu nyt koronakaranteenissaan kamppailemaan siitä, kuinka säilyttää usko, toivo ja luottamus tulevaisuuteen. Myöhemmin saamme kuulla, millaisia apukeinoja ihmisillä on ollut kriisin keskellä apunaan. Uskon, että myös korona-ajan kokemuskertomuksissa korostuu toisilleen rakkaiden ihmisten välinen yhteys. Voimia!

Satumaarit Myllyniemi valmistelee väitöskirjaa Turun yliopiston folkloristiikan oppiaineeseen.
sitaatit ovat katkelmia Myllyniemen väitöskirja-aineistosta vuodelta 2017. Myllyniemi on muodostanut väitöskirja-aineiston vuosina 2017–2020.
Voit lukea Myllyniemen pidemmän artikkelin samasta aiheesta vuodelta 2018 täältä.

Kommentti (Marja-Liisa Honkasalo): Ehdotamme arkielämän ylittävistä kokemuksista käytettäväksi yliluonnollisen ja paranormaalin sijaan käsitettä kumma. Se poikkeaa ’yliluonnollisesta’ koska kumma ei kokemuksena eikä käsitteenä viittaa poikkeavuuteen normaalista tai luonnollisesta. Poikkeavuus on yhteiskunnallisten instituutioiden, kuten lääketieteen, toimesta tulkittu patologiaksi tai sairaudeksi ja tästä on ollut kokijoille vaikeita seurauksia elämässä. Olemme Mieli ja toinen-tutkimushankkeessa pyrkineet rakentamaan käsitteen joka huomioi kokemuksen kumman elämysluonteen ja samalla sen miten se on outo, vieras ja patologiseksi tulkittu viranomaisten näkemysten piirissä.

Koski Kaarina ja Marja-Liisa Honkasalo: Miten tutkia kummia kokemuksia? Verkkolehti Elore. https://journal.fi/elore/article/view/79186/40088

Honkasalo Marja-Liisa: Kirjoituksia elämästä. Teoksessa Honkasalo M-L & Koski, Kaarina (toim.) Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset. Helsinki, Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017, 31–41.

Keskustelu Myllyniemen kirjoituksesta jatkuu keskustelufoorumilla.

Markku Siltala: He eivät ole kummituksia eivätkä vainajia vaan rakkaita ja tuttuja ihmisiä – jotka tosin ovat kuolleita

Synnyttääkö suru läsnäolokokemuksen?

Helsingin Sanomissa 18.3.-20 ollut artikkeli herätti keskustelua. Eräs kommentoija pohti otsikointia: ” On väärin sanoa että “kummitus syntyy surusta”. Minulle on ilmestynyt muutama vainaja joita en ole lainkaan tuntenut enkä ole heitä siis osannut surra. Vainajilla oli minulle asiaa, tehtävä joka tuli suorittaa.”

Olen kommentoijan kanssa samaa mieltä, sillä tutkimukseni kokemuksista noin kolmasosa oli syntynyt suruajan ulkopuolella. Suruajan olin määrittänyt runsaaksi kahdeksi vuodeksi. Noin viidennes kokemuksista oli siis syntynyt silloin kun kokemuksen kuolleesta oli kulunut reilusti yli kaksi vuotta. Usein kuolleen kohtaaminen tapahtui vuosikymmenten jälkeen kuolemasta. Oman tutkimukseni lisäksi useat tutkijat (mm. Austad, 2014, Haraldsson 1988) ovat sitä mieltä, että suru ei selitä kuolleiden yhteydenottokokemuksia.

Suruajan ulkopuolisia kokemuksia ovat myös kuolinhetkellä ja ennen kuolemaa tapahtuneet kokemukset. Kun ei tiedä kyseisen ihmisen kuolleen, ei voi sitä surra. Ennen kuolemaa tai kuolinhetkellä tapahtuneita kokemuksia oli runsas 15 %. Myös kansainvälisessä tutkimuksessa on tuloksia ennen kuolemaa tapahtuneista läsnäolokokemuksista (Jahn & Spencer & Thomas 2012). Niinpä suru ei ole vainajakokemusten selittävä tekijä, vaikka niitä suruaikana onkin tapahtunut. Lisäksi monet kokijat kertoivat surun pikemminkin estävän kokemuksen kuin synnyttävän sen. Myöskin kokijan olotila kokemuksen syntyessä irrottaa kokemukset surusta; se oli harvoin surullinen ja useammin normaali tai rauhallinen.

Aika vähän kuitenkin kummituksista on kerrottu  

… näin ainakin tutkimukseni kertomuksissa. Eräs niistä alkaakin: ”En ole nähnyt haamuja, enkä kummituksia, mutta olen kuullut mieheni kuollen isoisän kulkevan asunnossaan, joka sijaitsi talomme alakerrassa.” Pääosa eli noin 85 % tutkimukseni vainajakokemuksista oli myönteisiä. Näissä tapauksissa kuolleen yhteydenotto oli mieluisa ja rakkaudellinen, se toi hyvää oloa ja levollisuutta sekä herätti tuntemuksen, että kuollut voi hyvin ja elävän asiat järjestyvät hyvin.

Mitä tulee kummituksiin ja aaveisiin – mikäli näitä sanoja halutaan käyttää – tällaisia  kielteisinä koettuja ja pelkoa herättäneinä kokemuksina oli noin 15 % tapauksista. Näitä pelottavia kuolleita olivat sellaiset vainajat, joita ei tunnistettu läheisiksi, he olivat esimerkiksi talon entisiä asukkaita tai entisellä sota-alueella ajelehtivia henkiä.

Merkittävää on se, että tutkimuksessani kokijat eivät itse puhu kummituksista eivätkä aaveista, ja hyvin harvoin myös vainajista. He puhuvat siitä läheisestä, jonka ovat eläessään tunteneet. He puhuvat kokemuksessa esiintyvästä kuolleesta sen ihmissuhteen kautta, joka on heille totta elämästä. He puhuvat nimeltä ”Sirkka oli siinä” ”Näin Antin istuvat tuolilla”. He puhuvat äidistä, tyttärestä, vaarista, sedästä ja he puhuvat naapurin Ainosta – joka nyt vaan sattuu olemaan kuollut. Mutta joka viestittää, että hän ei todellisuudessa ole kuollut, vaan hänen olemassaolonsa jatkuu …

En nähnyt häntä tai kuullut häntä, mutta jotenkin astin hänet. Aivan kuin hän juuri olisi astunut talon ovesta pihalle. Hän oli siinä. Oli turvallinen olo. Erityisesti minulle jäi mieleen se turva, lämpö, hyvä olo ja tietynlainen rajattomuus, jonka tunsin. Aivan kuin ajan ja fyysisen maailman rajoitteet olisivat hävinneet hetkeksi.”

Voisimmeko kertoa enemmän myönteisistä kohtaamisista  – ja myös kuunnella?

Eri yhteyksissä on ollut keskustelua, miksi kielteiset kohtaamiset (ns. kummitustarinat) kiertävät helpommin kuin myönteiset kohtaamiset. Yksi syy lienee se, että kokemukset koettelevat todellisuuskäsitystämme. Siksi pelottavan kokemuksen koettuamme toivomme, että joku sanoisi ”ääh, ei se oo totta, sä kuvittelit vaan, jos se oli unta vaan”. Vähän kuin toivoisimme toisten mitätöivän kokemuksemme.

Kun taas myönteiset, ihanat ja ihmeelliset kokemukset pidämme itsellämme. Emme oikein uskalla kertoa toisille, ettei kukaan vaan sanoisi ”ääh, ei se oo totta, sä kuvittelit vaan, jos se oli unta vaan”

Kannustankin kaikkia kuolleen läheisen yhteydenoton kokeneita kertomaan toisille kauniista, rakkaudentäyteisistä ja oman elämän tilanteisiin vastauksia, lohtua ja selkyttä tuoneista kokemuksista – ja kannustan myös kuuntelemaan. Kuuntele, jos samalla jotakin Sinunkin elämän mysteeristä avautuisi …

”Kokemus oli hyvin positiivinen ja ilmapiiri rakastava ja lämmin Kohtaaminen tuntui hyvin luontevalta ja turvalliselta. Läsnäolokokemus antoi hyvää oloa ja vakuutti läheisen mukana kulkemisesta. Usko henkimaailman läsnäoloon vahvistui.”

Kirjoitettu lakeuksilla poikkeuksellisena aikana, jolloin kevät kaikesta huolimatta alkaa syntyä terveisin Markku Siltala, TT, psykoterapeutti

markkusiltala.fi

Markku Siltalan väitöskirja Jälleenkohtaamisia : Vainajakokemukset sekä niiden koetut vaikutukset käsityksiin elämästä ja kuolemasta on luettavissa Helsingin yliopiston sivuilta täällä.

Kummat ilmiöt ja niiden seuraukset sureville

Anna Liisa Aho

Suruun yhdistetään keskeisesti kiintymyssuhteen ylläpitäminen kuolleeseen läheiseen, esimerkiksi erilaisten muistojen ja hautausmaalla vierailujen kautta. Tyypillisiä surevien kokemuksia ovat tuntemukset kuolleen ihmisen läsnäolosta esimerkiksi samassa huoneessa, tilassa tai vuoteessa oleminen. Surevat kuulevat myös poikkeuksellisia ääniä, näkevät esimerkiksi kuolleen lapsensa unessa tai valveilla ollessa. Vainajan kanssa käydään myös erilaisia keskusteluja ääneen, kuten sovitaan elämässä tapahtuneita virheitä. Surevat ovat kertoneet myös, kuinka vainajan lempikappale voi soida yllättäen suljettuna olevasta radiosta tai hänen Facebook-sivustonsa aukeaa yllättäen suljettuna olleelle tietokoneelle. Kuollut puoliso myös varoittelee leskeä ”huonosta seurasta” baari-iltana tai eläessään väkivaltainen puolisovainaja työntää leskensä kadulla kumoon, useita kertoja. Vanhemmat saattavat myös kuulla lapsensa leikkimistä lastenhuoneessa tai hänen itkuansa öisin.

Sekä surevat itse että myös muut ihmiset saattavat kyseenalaistaa edellä kuvattujen kokemuksien todenperäisyyttä ja niiden normaaliutta. Surevat usein pohtivat, uskaltavatko he kertoa kokemuksistaan kenellekään, varsinkaan ammattihenkilöstölle, koska vaarana saattaa olla sairaaksi tai harhaiseksi leimaantuminen, sekä sen myötä jopa psykiatriseen hoitoon joutuminen. Olen konkreettisesti sekä surututkijana että ammattihenkilöstön roolissa kuullut ja nähnyt, kuinka surevat pyrkivät hakemaan myös todisteita kokemuksilleen esimerkiksi pyrkimällä valokuvaamaan näkemäänsä tai äänittämällä vainajan kanssa käytyä keskustelua tai muita vainajan tuottamia ääniä. Todisteeksi ilmiöistä on tarjottu myös muiden ilmiön hetkellä läsnäolleiden läheisten yhteystietoja koetun ilmiön todenperäisyyden varmistamiseksi.

Useissa tutkimuksissa on osoitettu, että näiden yliluonnollisten, kummien, erikoisten tai järjellä selittämättömien ilmiöiden kokeminen on hyvinkin yleistä sureville. Surevien kokemuksista ei siksi mielestäni tulisikaan käyttää käsitettä yliluonnollinen tai kumma, vaan ennemminkin ymmärtää ne normaaliin suruun liittyvinä kokemuksina, kuten syyllisyys ja vihakin. Surevien kokemia ilmiöitä ei mielestäni tarvitse kyseenalaistaa, todistetusti osoittaa tai järjellä selittää. Kukaan ei pysty vedenpitävästi todistamaan, mihin vainajat keskuudestamme siirtyvät tai sitä, ovatko he edelleen täällä meidän elävien keskuudessa. Vainajat eivät ole palanneet kertomaan kuoleman jälkeisestä elämästä, vai ovatko nämä kokemukset kuitenkin merkkejä siitä, että ainakin osa vainajista yrittää sitä? Olen kuullut ”tarrahenkisistä vainajista”, joiksi kutsutaan heitä, jotka jollakin tavalla jäävät tänne keskuuteemme. Ovatko nämä surevien kokemat ilmiöt kokemuksia nimenomaan sellaisista vainajista, sillä kaikki surevat eivät näitä ilmiöitä koe? Mielenkiintoisia kysymyksiä näiden ilmiöiden ympärillä on valtavasti, ja niitä voidaan tarkastella useista eri näkökulmista, kuten hengellisyydestä ja suomalaisen kuoleman historiasta käsin. Terveystieteilijänä pohdin kuitenkin enemmänkin sitä, miten kokemukset vaikuttavat surevien hyvinvointiin, terveyteen ja elämään, sillä ne ovat hyvin konkreettisia ja usein hämmentäviä kokijoilleen.

Surua, kuolemaa ja suremista käsittelevistä tutkimuksistani ilmenee, että surevat kokevat nämä ilmiöt pääosin surua helpottaviksi, lohdullisiksi, rauhoittaviksi sekä merkiksi siitä, että elämä jatkuu kuoleman jälkeenkin ja että he tulevat kohtamaan kuolleen läheisensä vielä uudelleen. Ilmiöt lisäävät surevien toivoa, lähentävät surevia vainajan kanssa, toimivat sureville merkkinä yhteyden säilymisestä vainajan kanssa ja toisaalta eräänlaisena hyvästelyn merkkinä.  Ilmiöiden kokeminen auttaa surevia selviämään vaikeista päivistä, ja surevat saavat esimerkiksi vainajan kanssa keskustelun jälkeen varmuutta jatkaa omaa elämäänsä ja voimia huolehtia muista läheisistään.  Kokemukset saavat surevat myös tuntemaan voimakasta kiitollisuutta vainajan kanssa viettämästään ajasta. Ne myös lisäävät surevien uskoa kuolemanjälkeiseen elämään ja antavat varmistuksen vainajan olemassaolon jatkumisesta jossakin.  Erityisesti leskille kokemukset ovat antaneet varmuuden puolison huolenpidosta ja läsnäolosta kuoleman jälkeenkin. Tämä on vahvistanut leskien tunnetta siitä, että kuollut puolisokin haluaa heidän selviytyvän. Toisaalta kokemukset ovat antaneet leskille luvan jatkaa omaa elämäänsä ilman kuollutta puolisoa, esimerkiksi uuden parisuhteen kautta. Ilmiöiden kokeminen muuttaa usein surevien elämänkatsomusta hengellisyyden heräämisen ja voimistumisen kautta.  Ilmiöt koetaankin usein merkkinä Jumalan huolenpidosta, henkilökohtaisesta puhuttelusta ja Jeesuksen läsnäolosta. Monet surevat kertovat pyytäneensä jotain merkkiä Jumalalta, ja ilmiöitä koettiinkin juuri tällaisia epätoivoisina hetkinä.

Edellä kuvaan joitakin myönteisiä seurauksia ilmiöistä, joita surevat ovat kokeneet läheisensä kuoleman jälkeen. Ne surevat, jotka ovat kokeneet ilmiöt myönteiseksi, usein myös toivovat niiden toistumista tai jatkumista pidempään. Toisaalta surevien kokemukset voivat olla myös erittäin kielteisiä ja surevan ihmisen elämää negatiivisesti hallitsevia. Jotkut surevista ovat kokeneet ilmiöt vastenmielisenä; ne ovat aiheuttaneet pelkoa, epämiellyttäviä tuntemuksia, hämmennystä tai sekoamisen tunnetta.Pelkoa on koettu ilmiön uusiintumisesta, erilaisten laitteiden itsestään päälle kytkeytymisestä, kuolleen puolison näkemisestä tai kuulemisesta. Ilmiöiden kokeminen on lisännyt myös tuskaa, ikävää ja kaipausta sekä järkyttänyt voimakkaasti surevien olotilaa.  Surevat ovat pyrkineet järkeistämään ilmiöitä jollakin tavalla, kuten omalla väsymystilalla tai vilkkaalla mielikuvituksellaan. Erityisesti vainajan näyttäytyminen tuskaisena tai surullisena on lisännyt surevien kokemia kielteisiä tuntemuksia. Ilmiöt ovat aiheuttaneet sureville myös useita erilaisia fyysisiä reaktioita, kuten sydämen lyöntien kiihtymistä, voimakasta tärinää, säpsähtämistä, pahoinvointia, liikuntakyvyttömyyttä ja väsymystä.  Lisäksi on koettu pelkoa vainajan läsnäolosta,  kauhua ja järkytystä. Kokemusten vuoksi on voitu eristäytyä tai hakeutua pois tapahtumapaikalta eli usein kotoa .

Olen havainnut, että surevat, jotka eivät kyseisiä ilmiöitä ole kokeneet, usein toivovat niitä. Tällöin surevat kokevat jääneensä jostain paitsi: ”vainaja ei ole halunnut hyvästellä heitä”. Toisaalta surevat kammoksuvat muiden surevien kertomia kokemuksia ja pelkäävät ilmiöiden sattumista omalle kohdalle. Ollaanhan ilmiöiden myötä tekemisissä jollakin tavalla rajan toisella puolella olevien rakkaiden läheisten kanssa. Kielteiset kokemukset saattavat jäädä vaivaamaan surevia pitkäksikin ajaksi, jopa loppuelämän. Pahimmillaan ilmiöt haittaavat surevien elämää niin, että surevat esimerkiksi muuttavat pois tapahtumapaikasta. Tästä huolimatta harva surevista kuitenkaan kertoo hakeutuvansa hoitoon kokemusten seurauksien ja haittojen vuoksi. Syynä on mitä ilmeisemmin se, mihin aiemminkin viittasin, eli näitä ilmiöitä ja niihin liittyviä kokemuksia ei haluta kertoa terveydenhuollon ammattihenkilöstölle pelkona epäuskottavuus.

Toisaalta olen pohtinut myös sitä, minkälainen hoitomuoto ilmiöiden haittavaikutuksien lieventämiseen olisi toimiva, mikäli surevat hakeutuisivat niiden vuoksi hoitoon. Millään lääkkeillä ilmiöitä ja niihin liittyviä kokemuksia ei mitä todennäköisemmin saada loppumaan tai poistumaan, eikä se liene tarpeenkaan. Sureville tulisi antaa mahdollisuus kertoa rehellisesti kokemastaan ilmiöstä ja sen seurauksista. Tällöin erityisesti haitallisia ja elämää hallitsevia haittavaikutuksia voidaan pohtia tarkemmin ja kokeilla erilaisia vaihtoehtoja niiden lieventämiseen. Mielestäni tärkeintä olisi se, että ammattihenkilöstölle järjestetään enemmän koulutusta surusta ja erityisesti siitä, kuinka nämä kyseiset ilmiöt ovat osa normaalia suruprosessia. On tärkeää, että yhteiskunta ja surevien läheiset kuuntelisivat surevien kokemuksia kyseenalaistamatta niitä. Voisimme oppia niistä. Pelkona yhteiskunnassamme on se, että jos kuolemasta ja kuolleista puhutaan, ne jotenkin ”kutsutaan” paikalle tai että puhumisesta aiheutuu puhujille pahaa karmaa. Kuolema on luonnollinen osa elämänjatkumoa, ja siltä ei kukaan meistä voi välttyä. Olen myös päättänyt tulla hyvästelemään läheiseni rajan tuolta puolen, jos minulle sellaiseen suodaan vainajana mahdollisuus.

Kirjoittaja on TtT, dosentti Anna Liisa Aho Tampereen yliopistosta. Aho on pitkään tutkinut surua ja kuolemaa, surevien tukemista ja selviytymistä. Hänen johtamassaan Suruhankkeessa tutkitaan myös surevien ihmisten kokemia yliluonnollisia kokemuksia ja niiden seurauksia.