Jos joku olisi muutama vuosi sitten todennut, että päädyn Stanfordin yliopistoon tutkimaan kummia kokemuksia, en välttämättä olisi ottanut tuollaista povausta aivan todesta. Koska elämä itsessään on kuitenkin aika kummaa, loksahtelivat erinäiset asiat hiljalleen paikoilleen, ja olen nyt tammikuusta saakka asustellut täällä aurinkoisessa Piilaaksossa. Tarkoitus on viettää puoli vuotta Fulbright-stipendiaattina Stanfordin antropologian laitoksella tekemässä väitöstutkimusta kummista kokemuksista professori Tanya Luhrmannin ohjauksessa.
Stanford University ei tunnettuudessaan ehkä suurempia esittelyjä kaipaa. Mainittakoon kuitenkin, että kyseessä on vuonna 1891 perustettu ja nykyisin maailman huippuyliopistoihin lukeutuva yliopisto Stanfordin kaupungissa Pohjois-Kaliforniassa. Tiedekuntia löytyy seitsemän, laitoksia lähes 80, ja tutkimuskeskuksia yli 100. Keskeltä kampusta löytyy Cecil H. Green -library, jonka viidessä kerroksessa sijaitsevat hyllystöt käsittävät silminkantamattomiin akateemista kirjallisuutta eri aikakausilta ja tieteenaloilta. Kirjasto kätkee sisälleen niin monia hyllymetrejä jo yksin kumma-aiheista kirjallisuutta, että sen perusteelliseen läpikäymiseen puoli vuotta on aivan liian lyhyt aika. Joitakin tärppejä ja tietenkin viitteitä Kummastuksen tietopankkiin on kuitenkin tulossa kevään aikana.
Psykologisen antropologian Professori Tanya M. Luhrmann — jota tästä eteenpäin nimitän tuttavallisemmin Tanyaksi — on tehnyt poikkeuksellisen laajan ja kansainvälisesti merkittävän työn erikoislaatuisten aistikokemusten parissa. Hän on tutkinut mm. noituuskäytäntöjä 1980-luvun Englannissa, amerikkalaisen psykiatrian käsityksiä ihmismielestä, evankelista kristillisyyttä sekä äänten kuulemista uskonnon ja psykoottisen sairauden yhteydessä Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa. Pitääkseen yhteyttä tutkimustensa osallistujiin hän on myös perustanut Sense of Presence -foorumin, joka on ollut tärkeä esikuva meidän Kummastus-foorumillemme. Kirjoitan Tanyan työstä myöhemmin lisää, sillä se todellakin ansaitsee aivan oman blogitekstinsä. Englantia taitavat voivat tutustua hänen työhönsä ja ajatusmaailmaansa perusteellisesti Marja-Liisan Suomen antropologi -lehteen tekemästä haastattelusta.
Akateeminen elämä täällä Stanfordissa on toistaiseksi näyttäytynyt äärimmäisen eläväisenä ja inspiroivana. Erilaisia tapahtumia ja akateemisten supertähtien puheita riittäisi useita joka päivälle. Erityisen kiinnostavaa on ollut muun muassa oppia antropologi Aparecida Vilaçan laajasta, neljälle eri vuosikymmenelle ulottuvasta tutkimustyöstä Amazonian Wari’-alkuperäiskansan parissa. Hän on pitänyt tästä aiheesta kiehtovia puheita mm. Antropologian laitoksen kollokviossa ja Latinalaisen Amerikan tutkimuksessa. Lisäksi olen osallistunut kuunteluoppilaana hänen ja Tanyan yhdessä opettamalle kurssille, joka käsittelee uskontoa ja tiedettä Amazonian ja muiden maantieteellisten alueiden alkuperäiskansojen keskuudessa. Kurssilla keskusteltuja teemoja ovat tähän mennessä olleet esimerkiksi shamanismi ja dialogit kuolleiden kanssa, sekä persoonaa ja ihmismieltä koskevat ymmärrykset ja kosmologiat. Kokoan kiteytystä ja pohdintoja kurssin tiimoilta blogiin maaliskuussa kurssin päättymisen jälkeen.
Eräs huomionarvoinen seikka täällä, joka nähdäkseni poikkeaa Suomen tiedekentästä, on kohtalaisen tiivis vuoropuhelu antropologian, uskontotieteen, psyko- ja neurotieteiden välillä mieleen, terveyteen ja hyvinvointiin liittyvissä kysymyksissä. Tätä vuoropuhelua minulla on ollut ilo todistaa Tanyan hostaamilla illallisilla, jossa keskustelun teemana oli mindfulness ja hasidismi. Aiheesta puhumaan saapui antropologi Don Seeman Emory Universitysta. Antropologian lisäksi Seeman on kasvavasti kiinnostunut uskonnollisten mielenharjoittamisen käytäntöjen neurotieteellisestä ajattelusta. Antropologeja, uskontotieteilijöitä ja neurotieteilijöitä yhteen koonneessa keskustelussa varsinkin kriittisen neurotieteen nähtiin voivan vahvistaa antropologiseen ja fenomenologiseen dataan perustuvia havaintoja sekä tuoda niille uskottavuutta lääketieteen edustajien silmissä ja samalla vahvistaa tutkijan omaa luottamusta näiden havaintojen paikkansapitävyyteen.
Kulttuurintutkimuksen ja lääketieteen välisen vuorovaikutuksen soisi Suomessakin voimistuvan huomattavasti tämänhetkisestä tilastaan. Tässä Kummastuksella on tulevaisuudessakin työsarkaa. Tosin viime aikoina alojen väliseen muuriin on vaikuttanut ilmaantuneen myös hienoisia lohkeamia, joiden välistä on havaittavissa joitakin valonpilkahduksia. Toisin sanoen hienoisia toivon merkkejä on ollut siitä, että kumma kenties aletaan tulevaisuudessa Suomessakin nähdä mielen alueeseen liittyvänä kysymyksenä ja olennaisena osana mielen toimintaa.
Eikä Yhdysvalloissakaan tilanne toki ole täydellinen.
Viime viikolla lääketieteellisen antropologian uranuurtaja, Harvardin psykiatri Arthur Kleinman saapui laitokselle kertomaan uudesta kirjastaan The Soul of Care — The Moral Education of a Husband and a Doctor, ja iltaa jatkettiin jälleen Tanyan luona. Kirjassa hän käsittelee amerikkalaista hoivan maisemaa henkilökohtaisten kokemustensa kautta, jotka liittyvät hänen vaimonsa, varhaiseen alzheimerin tautiin sairastuneen Joanin omaishoitajana vietettyyn vuosikymmeneen. Puhe kuten itse kirjakin oli hyvin koskettava ja henkilökohtainen.
Kleinman huomauttaa, että amerikkalaisessa lääketieteessä hoiva ymmärretään yksilöllisenä, vaikka se on todellisuudessa henkilöiden välistä. Keskeinen argumentti kirjassa on, että “hoiva on yhteiskunnan sosiaalinen liima”. Erityisesti neurologiaa hän kritisoi alana, jolla “ei ole mitään sanottavaa hoivasta”. Neurologien keskuudessa taustalla ei niinkään ole välinpitämättömyys kuin tietämättömyys, “he ovat sokaisseet itsensä siltä, mistä sairauksissa on perimmiltään kyse”. Vaikka hoiva on tai pitäisi olla lääketieteen keskiössä, on lääketieteen voinut amerikkalaisessa yhteiskunnassa nähdä etääntyvän hoivasta.
Kleinmanin mukaan hoivassa olennaista on vastavuoroisuus, jonka hän näkee hoivan ytimenä, sekä läsnäolo, joka näyttäytyy hänelle “byrokraattisen välinpitämättömyyden” vastakohtana. Lisäksi hoivan keskiössä on sietäminen (enduring), joka liittyy oleellisesti myös resilienssi-käsitteen kritiikkiin. Kleinmanin sanoin resilienssi on “Hollywood-fiktiota” — “kukaan ei kimmoisa, kuin kuminauha, vaan olemme kaikki rikkinäisiä, kokemustemme merkitsemiä, haavoittamia ja muovaamia”. Hoivan antamisessa on kyse sietämisestä, toisinaan “sietämättömän sietämisestä”, mitä kiinalaiset kutsuvat “katkeruuden syömiseksi”. Hoiva on myös ihmisyksilön kehittymisen prosessi, ja lopulta, viimeistään läheisen poismentyä, on siinä kyse myös muistojen hoivaamisesta. Kummaa ei tässä yhteydessä erikseen mainittu, mutta myös monissa vainaajien kohtaamiseen liittyvissä kokemuksissa voidaan ajatella kyse olevan vastavuoroisista hoivasuhteista ja niiden vaalimisesta.
Cheers,
Kia
*Käännökset englanninkielisistä puheista allekirjoittaneen.
Kirjeenvaihtajamme Stanfordissa:
Sosiologian väitöskirjatutkija ja Kummastus-hankkeen koordinaattori Kia Andell viettää kevätlukukauden 2020 tutkimusvierailulla Stanfordin yliopistossa, josta hän kirjoittaa muutaman viikon välein kuulumisia Kummastuksen kotisivuille.