Aloin kuulemaan ääniä päivittäin vuonna 2004. Tuolloin olin opiskelijana Ylivieskan ammattikorkeakoulussa. Opiskelin neljättä vuotta mediatekniikkaa sisällöntuotannon linjaa. Olin tekemässä opinnäytetyötä ja aloin seurustelemaan ensimmäistä kertaa vakavammin. Seurustelun loputtua aloin kuulemaan ääntä. Se lohdutti minua sydänsurujen keskellä. Aluksi ääni oli läsnä vain harvoin, mutta kuukausien kuluessa siitä tuli ystäväni. Kuljin sen seurassa yksin ollessani ja keskustelin ystävälliseen tapaan. Enää en ollut yksin. Siitä tuli normaali olotila.
Kun vuoden on kuullut ääntä, joka on alati läsnä ja valmis keskusteluun, kokemus arkistuu. Keskustelet toki edelleen äänen kanssa, mutta enää et pidä sitä outona. Toki et kerro välttämättä tästä muille kovin usein. Asiahan on ollut tabu kauan. Tiedostat jo muutaman kommentin jälkeen, että monet ihmiset eivät pidä äänten kuulemista normaalina. Tosin Äänimies-dokumentin jälkeen asiasta on voinut keskustella helpommin. Tabu on rikottu.
Äänten kuvaamisen arkisuutta voidaan kuvata esimerkkien kautta. Kuvitellaan tilanne, jossa olen kuullut ääntä jo vuosia. Se on ollut alati läsnä koko ajan kun olen ollut hereillä. En ole jatkuvasti keskustellut äänen kanssa vaan enimmäkseen kuunnellut sitä, myös silloin kun olen ollut sosiaalisesti aktiivinen ihmisten parissa. Se on elementti joka vain on läsnä arjessa.
Yksi esimerkkitilanne on, kun keskustelussa muiden ihmisten kanssa tapahtuu jotain yllättävää. Silloin äänet reagoivat. Pistän sen pakosti merkille. Reagoin sekä äänelle että ihmiselle tunteideni kautta. Hämäännyn. Saatan sanoa ”häh, mitä juuri sanoitkaan” ja keskittyä kuuntelemaan lausetta uudelleen. Toki ääni reagoi taas, mutta nyt yritän keskittyä ihmisen viestiin. Yleensä onnistun tällöin. Toki ihminen reagoi tähän ja saattaa ääneen sanoa “etkö sinä keskity ollenkaan?”. En toki halua paljastaa miksi en kuullut, ellei toinen jo tiedä minun kuulevan ääniä.
Toinen esimerkki on, että kun yritän keskittyä johonkin kunnolla, äänet ovat läsnä kommentoimassa omia ajatuksiani. Yritän sisäistää lukemaani tai kuulemaani äänien kommentoidessa ajatusprosessia. Mikään ei ole yksityistä minulle. Äänet reagoivat kaikkiin tekemisiini, sanomisiini ja ajatuksiini. Pitkällä aikavälillä minusta on tullut vahva omien mielipiteitteni kanssa, sillä äänet ovat jo koetelleet niitä. Omasta ajatteluprosessista tulee tietoiseksi, kun äänet tarttuvat siihen.
Kolmantena esimerkkinä pyydän miettimään jo kirjoittamaani. Pohdi kuinka itse reagoisit, jos sinulla ei olisi omaa rauhaa ja täysin omaa tilaa edes yksin ollessa. Sellaisessa tilassa elin 13 vuotta joka päivä. Minkälainen mieliala sinulla olisi? Onnekseni oma mielialani muuttui vakaaksi. Kerroin kokemustarinaa erilaisissa tilaisuuksissa ja äänet kommentoivat kertomaani, mutta sain hyvää palautetta ihmisiltä, kun olin läsnä kertomassa kaikesta siitä.
Kaiken kaikkiaan äänten kuuleminen muuttuu itselle normaaliksi olotilaksi, kun siitä pääsee keskustelemaan. Vertaistuki on hyvin tärkeää.
Äänet loppuivat huhtikuussa 2017. Tuolloin olin saanut paljon positiivista palautetta Äänimies -dokumentista. Äänet reagoivat palautteeseen kehumalla minut maasta taivaisiin. Ne auttoivat minua käsittelemään menneitä traumojani. Lopulta äänet kysyivät, mitä vielä tahdon. Vastasin, että ”tämä on hyvä näin”. Äänet katosivat. Ne eivät enää palanneet. Jokin sykli oli nyt ohi.
En tottunut helpolla äänten poissaoloon. Ensimmäiset puoli vuotta olin herkässä mielentilassa ja odotin kommentteja, joita ei enää tullut. Sen jälkeen aloin tottua ja pelkäsin äänien palaavan. Tämä oli elämässäni passiivista aikaa, jolloin velvollisuuksia oli vähän. Vuoden kuluttua totuin äänten poissaoloon ja aloin suunnittelemaan millä täyttäisin tyhjiön. Kaksi vuotta kului ilman selkeää linjaa jatkolle. Tämä oli välivaihe.
Kaksi vuotta äänien loppumisen jälkeen olin mennyt Helsingin sanomien osa-aikaiseksi jakajaksi muutamaksi kuukaudeksi. Yötyö onnistui toki, mutta ei ollut niitä nautinnollisimpia aikoja olla hereillä. Siksi lopetin ja etsin muita töitä. Lopulta osa-aikaisia työpaikkoja oli kolme. Toimin aitona välittäjänä Helsingin kaupungilla, äänienkuulemisryhmän vetäjänä Suomen Moniääniset ry:llä, sekä elokuvantekoryhmän ohjaajana Hyvän Mielen Pelit ry:llä. Lisäksi toimin luottamustehtävissä Majakka ry:n johtokunnassa, Suomen Moniääniset ry:n hallituksessa ja Mielenterveyden Keskusliiton MTKL:n liittovaltuustossa. Minulla on bändi, jonka laulajana ja biisien tekijänä toimin. Kirjoittelin lehtiin. Muutenkin elämäni oli hyvin aktiivista. Ei ollut enää ääniä vaikuttamassa keskittymiseen. Tyhjiö tuli jotenkin täyttää. Täytin sen tekemisellä.
Elämä jatkuu. Nyt äänet ovat olleet poissa 5 vuotta. Tulevaisuudenodotuksena minulla on jatkaa samoissa työpaikoissa joissa olen parhaillaan. Äänetön ääni -bändini kanssa on unelmana levyttää ja saada jakoon itse kirjoittamani biisit. Unelma elokuvan tekijäksi pääsystä on ajankohtainen. Elän täyttä elämää nauttien tekemisistäni kunnolla ja perusteellisesti. Oma identiteetti ja tarpeet ovat selvät. Hyvä parisuhde puuttuu vielä, mutta olen vakuuttunut sen löytyvän vielä. Elämä on ihmisen parasta aikaa.
Sami Juntunen, Kokemusasiantuntija, Suomen Moniääniset ry
Artikkeli on osa kolmiosaista juttukokonaisuutta, jossa Suomen Moniääniset ry:n kokemusasiantuntijat kertovat kokemuksiaan äänten kuulemisesta ja taiteellisesta työskentelystä Ruumis ja toinen -hankkeessa. Seuraavat osat julkaistaan 25.4. ja 6.6.
Lue lisää:
Äänimies, YLE 2015: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/04/16/dokumenttiprojekti-aanimies
Suomen Moniääniset ry: https://www.moniaaniset.fi/
Kipinä – kulttuurisen terveyden verkkojulkaisu: äänten kuulemisen teemanumero: https://sites.utu.fi/kipina/arkisto-2/kipina-1-2018/
Ruumis ja toinen -hanke: https://www.uniarts.fi/projektit/ruumis-ja-toinen-elettyja-mahdottomuuksia-taiteen-ja-tieteen-valissa/