Aistinalinen on alue, joka kannattelee elämäämme, muttei nouse tietoisuuteemme.
‘Ekokeskeisessä kanssaelossa’ on kyse näkemyksestä, että ihmisen elo on yhdessä elämistä riippuvaisuussuhteiden verkostossa kaikkien niiden olentojen ja voimien kanssa jotka tätä maailmaa asuttavat. Riippuvuutemme ei rajoitu kehomme ulkopuoliseen maailmaan, vaan yhteiselo jatkuu solujemme sisälläkin muiden mikrobisten elollisten ja ei-elollisten kanssa.
Emme yleensä ole näistä riippuvaisuussuhteista tietoisia (muuta kuin ehkä sairastuessamme), mutta aistimme voisivat salliessamme harjaantua huomaamaan näitä hienonhienoja, yleensä aistiemme rekisterin ala-, tai ulko-, puolelle, eli aistinaliseen, jääviä tapahtumia. Tapahtumat löytyvät solutasoa hienommillakin tasoilla, kuten atomien ja kvanttien.
Aikamme ympäristökriisien keskellä on syytä kysyä kuinka voimme laajentaa aistimistamme niin, että voisimme kokea läheisemmin yhteyden tuohon kaikkeen elolliseen ja ei-elolliseen aistinalisessa, joka meitä ravitsee ja suojaa?
Pyrin aistinalisen kokemisen harjaannuttamiseen oman taiteeni metodin kautta. Tavoitteenani on juurruttaa ihmisten kieleen, ajatuksiin ja perusolettamuksiin ekokeskeinen kanssaelo ja luoda ymmärrystä aistinalisesta ja sen suhteista ihmisen tietoisuuteen, tieteeseen ja politiikkaan.
Seuraavassa kuvailen erästä monista ohjatuista meditaatiosessioista Marina Kronkvistin kanssa. Olen osallistunut näihin ymmärtääkseni miksi olen epätavallisen herkkä ympäristön myrkyille ja kärsin autoimmuunireaktioista, kuten esimerkiksi allergioista, hermokivuista ja jatkuvasta jäykkyydestä vasemmassa lonkassa.
Tapaamiset ovat lisänneet merkittävästi ymmärrystäni mieleni emotionaalisesta maisemasta. En silti ole koskaan kokenut olevani niiden aikana transsin kaltaisessa tilassa, kykenemätön havaitsemaan todellisuutta ympärilläni tai tavallista alttiimmaksi manipuloinnille. Itselleni tapaamiset ovat olleet tapa saavuttaa syvä meditatiivinen tila, käyden samalla dialogia toisen (Marinan) kanssa siitä, mitä kohtaan tässä tietoisuuden tilassa.
Olemme Marinan kanssa pyrkineet meditaation avulla jäljittämään vieraantuneisuuden ja yksinäisyyden tunteita, jotka ovat lapsuudesta lähtien asuttaneet emotionaalista maisemaani. Varsinkin eräs hetki on yllättänyt minut suuresti.
Jaan seuraavaksi joitakin hetkiä näistä sessioista, ajatuksena esitellä lyhyesti sitä, mistä niissä on yleisesti ottaen kyse. Lainaukset ovat peräisin kutakin sessiota dokumentoivasta videotallenteesta. Seuraavassa meditaatiossa koen itseni maaperän sisäisinä atomeina ja hiukkasina ennen niiden itämistä organismeiksi, jotka voivat luoda ihmisen:
Tässä tuntuu polttavalta [Pia sivelee käsivarsiensa etuosia]. Se ei ole tulta, vaan jotain joka kasvaa ylös ja ulos [näyttää sormilla jonkin nousevan ylös käsivarsiensa etuosista], jotakin tummaa, tummanruskeaa.
Ja takana tuntuu jotakin kylmää, sinertävän valkoista. Se tuntuu koostuvan vain puutapeista, kuten tämä [näyttää käsillä]. Puujalat (tai luut). Ja sitten tunnen jonkin palavan ja kasvavan tästä [osoittaa vatsaansa]. Mutta samalla tunnen kaiken aikaa olevani maan alla. Siellä on todella hyvä olla. Mutta tuntuu kuin olisin samaan aikaan nolla ja sata vuotta vanha. Olen yksinkertaisesti jotain, joka kasvaa maan alla.
Tunnen, että tulen hiljalleen kasvavaksi sikiöksi äitini kohdussa ja koen suuttumuksen ja turhautumisen tunteita. Kehoni reagoi polttaviin aistimuksiin huulillani – samanlaisia reaktioita koen arkielämässä silloin kun kohtaan ympäristön myrkkyjä tai epätoivottuja mikrobeja – sekä ruumiinlämmön vaihteluihin:
Tässä minun täytyy taas rakentaa ja rakentaa [Pia tekee käsillään liikkeen joka muistuttaa painavien tukkien asettamista pinoon nyrkeillään]. Ja siinä on niin paljon hässäkkää, stressiä ja epätoivottuja juttuja… pinttyneitä ideoita. Kaikkein tärkein asia joka tapahtuu: selkärankani ja organismini rakentuminen… ja samalla ympärilläni on koko ajan niin paljon roskaa.
Jos minun on tultava ylös maan alta, palattava takaisin tähän systeemiin, olisi parempi jos voisin työskennellä rauhassa.
Tarvitsisin jonkin oikeanlaisen ravitsemuksen [heiluttaa vasenta kättään] … ja pussillisen puhdasta vettä. Jotta se mikä on ympärilläni olisi puhdasta… kohti ihoa.
Myöhemmin elämässäni olen ymmärtänyt, että äitini todennäköisesti kärsi post-traumaattisesta stressioireyhtymästä, ja että hän raskauksiensa ja varhaisten lapsivuosien aikana söi masennuslääkkeitä . Tämä tapahtui 1960-luvun alkuvuosina, aikana jolloin masennuslääkkeet – tuolloin uudenlainen mielen lääkitsemisen tapa – olivat vielä varsin kehittymättömiä, voimakkaita ja addiktoivia. Niiden sivuvaikutukset – ja etenkin vaikutukset sikiöihin odottavilla äideillä – olivat käytännössä tuntemattomat.
Tulkintani tästä koetusta hetkestä on, että kuvailen aistimusta äitini kohdussa kasvamisesta. Paitsi siellä leijuvat vahvat lääkkeet, myös stressitekijät äitini tunne-elämässä vaikuttavat hänen kehonsa aineenvaihduntaan, jonka osa minä sikiönä olen.
Äitini oli neljävuotias, kun sota puhkesi Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Hänen perheensä asui Viipurissa Suomen idän puoleisessa Karjalassa. He pakenivat Viipurista kahdesti, ensin talvisodan aikana (1939-40) ja uudelleen jatkosodan aikana (1941-45). Vuonna 1939 rautateitä kaupungin sisällä pommitettiin, joten perhe päätyi Viipurin läntisille alueille odottamaan junaa Suomen sellaisiin osiin, jotka eivät olleet tuhoutuneet sodassa. Sillä hetkellä neuvostoliittolaiset ilmataistelijat lensivät junalaiturin yli ja ampuivat kaikki laiturilla seisovat ihmiset. Isoäitini oli huomannut lentokoneiden saapumisen ja kehottanut lapsiaan juoksemaan ja piiloutumaan läheiseen metsään. He pelastuivat.
Voin yhä muistaa äitini kertomassa minulle tätä muistoaan: kun he palasivat koneiden lähdettyä junalaiturille, he näkivät menehtyneitä ihmisiä. Kenties tämä oli ensimmäinen useista traumatisoivista tapahtumista joita äitini koki elämässään. Ehkä tästä kaikki alkoi, kauhu jonka on täytynyt vainota häntä koko hänen elämänsä ajan.
Sessioidemme aikana jona Marina ja minä tutkailimme sisäistä elämääni, oli hetkiä jolloin tuntui kuin olisin tavalla tai toisella elänyt uudelleen äitini muistoja sodasta, joista äitini oli minulle kertonut. Tämä ei ole yllätys, sillä kahdeksanvuotiaana olin koulun kirjoitustehtävän yhteydessä haastatellut häntä ja kirjoittanut ylös monia hänen sotamuistojaan. Nämä silloin tallentamani muistot ovat olleet osa tietoisuuttani koko elämäni ajan. Siltikään en ole kokenut niitä todellisina ruumiillisina tapahtumina omassa maailmassani.
Sitten jokin muuttui. Vaikka tiesin yhä makaavani sängyssä meditoimassa – istuvan ja analyyttisen Marinan vieressä, vuonna 2019 – jokin toinen maailma ja todellisuus valahti kehooni ja hermostooni. Oli kuin mieleni olisi osittain mennyt säppiin ja jokin toinen mieli olisi vallannut sen. En ollut enää siinä kehossa ja mielessä, joka olin minä.
Tuijotin alas jalkojeni yli ja tunsin kehoani lävistävän ravistuksen tunteen: jalkojeni alla oli tulimeri. Maa alapuolellani oli hajonnut ja muuttunut liekeiksi. Katsoin ympärilleni enkä voinut nähdä muuta kuin koko maailman hajoittavan tulen. Aistin kokonaisvaltaisen ja ehdottoman tunteen, että maailma sellaisena kuin sen tunsin oli hajoamassa, eikä minulla ollut mitään paikkaa minne mennä, minne piiloutua, saatikka olla olemassa.
Oivalsin, että tämä on äitini tunne. Ei pelkästään että näin äitini oli tuntenut, vaan sillä hetkellä tuo tunne oli minulle itselleni totaalinen ja täysi todellisuus silmieni edessä ja ruumiini sisällä. Silti tämä ei ollut minun todellisuuteni tai minun muistoni. Se oli kuin tukahdutettu muisto, joka oli vainonnut ymmärrystäni todellisuudesta koko ajan. Oivalsin että nyt kun pystyin kokemaan sen sellaisena kuin äitini oli sen todella kokenut, saatoin viimein päästää sen ulos omasta todellisuudestani.
Tämä kokemus oli minulle suuri järkytys. Mutta samoin kuin sen kiistämätön kauhu oli vallannut minut ja viskaissut minut maailmankaikkeuden äärettömyyteen tuntien totaalista suojattomuutta – kuin olisin pieniksi palasiksi muserrettu kykenin palaamaan omaan kehooni ja käsittämään, että tämä kokemus ei ollut omani eikä se kuulunut minun kehooni vaan äidilleni.
Lapset kiistämättä ja kirjaimellisesti kuljettavat itsessään osia äidistään: mitokondrioita, geenejä, muistoja, bakteereja… Silti kykenin nyt uskoakseni irtautumaan paljosta siitä, mitä olin perinyt äitini traumaperäisestä stressioireyhtymästä, ja erottamaan sen omasta järjestelmästäni.
Nyt vuonna 2022 Venäjä aloitti 24. helmikuuta sodan Ukrainassa. Äitini muistot ovat nousseet pintaan uudelleen. Ajateltuani vuosia että minun pitäisi, olen vihdoin alkanut tehdä piirroksia näistä muistoista. Piirrosten tekeminen auttaa minua parantumaan ja – jälleen – selvittämään tunteitani. Tunnen myös tekeväni mahdollisesti jotain muistaakseeni ja antaakseni energiaa vuonna 2016 kuolleen äitini elämälle.
Ehkä ei vielä tänään, mutta ehkä yhden tai kahden sukupolven jälkeen, toivon näiden maalausten voivan jonain päivänä avittaa samanlaisia parantumisen prosesseja kenelle tahansa, joka kärsii sodan tuomasta tuhosta ja väkivallasta, nyt ja tulevaisuudessa, joko henkilökohtaisesti tai ylisukupolvisen perinnön muodossa.
Pia Lindman
Tietoa kirjoittajasta:
Pia Lindman toimi vuosina 2013-2018 ympäristötaiteen professorina Aalto Yliopiston visuaalisen kulttuurin ja nykytaiteen maisteriohjelmassa, ViCCA:ssa ja Paikka- ja tilannesidonnaisen taiteen professorina Helsingin Kuvataideakatemiassa. Fulbright stipendiaattina vuonna 1999, Lindman suoritti toisen taiteen maisterin tutkintonsa Massachusetts Institute of Technology:sta, U.S.A:sta. Asuttuaan kymmenen vuotta New York:issa ja toimittuaan professorina Yale University School of Art:issa ja tutkijana M.I.T.:ssa, Lindman asuu nyt Suomessa ja rakentaa yhteisöllistä ekokylää Fagervikiin. Syksyllä 2016 Lindman toteutti taideteoksensa, “Nose Ears Eyes”, 32. Sao Paulon Biennaleen (Brasilia). Vuodesta 2017 Lindman suorittaa tohtorin tutkintoaan Lapin yliopistossa aiheenaan Aistinalinen (Subsensorial).
Pia Lindman on tutkinut taiteellaan ihmiskehon paikkaa ja olotiloja nyky-yhteiskunnassa ja -kulttuurissa jo monen vuoden ajan ja pyrkinyt teoksillaan kuromaan umpeen kuilua, joka vallitsee tieteen ja taiteen, parantamisen ja luomisen, välillä. Lindmanin taiteellinen työ tarkastele nyt ihmiskehon rajojen sekä sisä- että ulkopuolelle, moninaisten elävien ja ei-elollisten olentojen – mikrobien, eläinten, ihmisten, kivien, metallien, kaasujen – yhteiseloa.