Samuli Aalto: Kanssataiteilijana kummaa tutkivassa projektissa

Sain Suomen Moniääniset ry:n kautta mahdollisuuden osallistua mukaan Ruumis ja toinen -hankkeen työryhmään, jossa tutkittiin äänten kuulemista taiteen keinoin. Ryhmän vetäjänä toimi esitystaiteilija Teemu Päivinen.  Hän teki aluksi haastattelun, jossa sain kertoa ajatuksiani kummista kokemuksista joita olen elämässäni kokenut ja siitä, miten se on vaikuttanut ajatteluuni. Näitä olivat ääniharhojen lisäksi erilaiset luontokokemukset, joissa voi sanoa jotakin kummaa tapahtuneen.

Eräs tapahtuma, johon osallistuin projektin yhteydessä, oli nimeltään Puhelinkoppi. Teoksessa oli nimensä mukaisesti puhelinkoppi, jossa oli puhelin ja johon kuka vain tapahtuman kävijöistä saattoi tulla avaamaan puhelinyhteyden. Toimin itse vastaajan roolissa ja vastaajana kerroin omasta ylös kirjoittamastani kumman kokemuksesta.

Teimme muiden työryhmän osallistujien kanssa aktiivisesti harjoituksia Teatterikorkeakoulun tiloissa useamman vuoden noin kerran viikossa muutaman tunnin ajan. Harjoittelimme näyttelemistä sekä teimme erilaisia harjoituksia, joihin liittyi äänien kuuleminen. 

Pääsin osallistujana tutkimaan äänten kuulemisen ilmiötä taiteen keinoin. Käytin  harjoituksissa osana omia kokemuksiani kummasta, kuten esimerkiksi äänten kuulemista. Sain osallistujana pohtia ja kertoa kokemuksistani sekä käyttää niitä pohjana harjoittelemissamme esityksissä.

Erilaisiin harjoituksiin kuului myös rajojen veto, eli miten koen jonkin asian rajaamisen, mikä oli mielenkiintoista. Sain miettiä, miten kerron kummista kokemuksistani muille ihmisille. Näin kummat kokemukset eivät olleet ehkä niin omituisia, kun niistä oli mahdollista kertoa muille ilman arvostelua. 

Mukana oli toisinaan myös äänitaiteilija Miro, joka teki ääniteknisiä efektejä. Miro ja Teemu kävivät myös Suomen Moniääniset ry:n tukipäivillä esittelemässä projektia. Teimme siellä videokuvatun esityksen, jota olimme harjoitelleet työryhmässä. 

Esityksessä esiintyjät kertoivat valmiiksi ylös kirjoittamastaan kumman kokemuksesta. Miron avulla saimme kuulla puheesta muodostettua toistuvaa luuppia, jossa puhuttu puhe muutettiin eri säätöjen avulla muuntuvaksi äänimassaksi. Tästä äänimassasta kuulija saattoi saada vaikutelman kuin siitä tulisi poimittua sanoja, joita mieli havaitsee hieman ääniharhan tapaan.

Loppuseminaarissa esitettyä videota varten mietin jonkin kumman kokemuksen, jonka voisi jakaa tässä tapahtumassa videolla. Kokemuksenani oli kivikuulat, jotka löysin sattumalta eräältä kalliolta. Oli mielenkiintoista olla mukana videon teossa. Video oli esillä myös taidegalleriassa Porissa

Myös loppuseminaariin osallistuminen oli hieno kokemus. Koin saaneeni olla mukana itselleni sopivalla tavalla. Seminaarissa järjestettyyn paneelikeskusteluun osallistuminen oli mielenkiintoista ja koin, että saimme myös lisänäkyvyyttä äänten kuulemisen ilmiölle.

Kokemuksena projektiin osallistuminen on tuonut paljon lisää elämääni. Olen projektin aikana löytänyt uusia asioita ja ideoita, joita voin jatkaa tulevaisuudessa, kuten musiikin tekeminen, video projektien edistäminen ja eri projekteissa toimiminen.

Taidetyöskentely on ollut edistävää myös mielenterveydelle, joten kokonaisuutena projektista on ollut paljon hyötyä omaan elämääni.

Samuli Aalto, Kokemusasiantuntija, Suomen Moniääniset ry

  • Samuli Aalto osallistui videotyöllä ’Kuulumaton’ taidenäyttelyyn,
    joka pidettiin Porissa Galleria 3h+k marraskuussa 2021.
    http://www.nyte.fi/2021/11/
  • Samuli esiintyi myös Koneen säätiön rahoittaman ’Ruumis ja toinen’- hankkeen loppuseminaarissa Taideyliopistolla 27.11.2021. Hän esitteli videotyötä ja osallistui siitä käytyyn keskusteluun.
  • Samuli viittaa blogissaan installaatioon ’Puhelinkoppi – yhteys kummaan’. Hän osallistui myös sen tekemiseen esitystaiteilija Teemu Päivisen ja professori Marja-Liisa Honkasalon kanssa. Puhelinkoppi-työ esitettiin useita kertoja, mm. Tampereen Teatterikesän ’Mielen tilat’- tapahtumassa vuonna 2018.
  • Puhelinkopista on julkaistu artikkeli Eletyn ja esitetyn välissä: http://teats.fi/wp-content/uploads/2020/12/TeaTS-8-Artikkeli-07-Honkasalo-ja-Paivinen.pdf

Artikkeli on osa kolmiosaista juttukokonaisuutta, jossa Suomen Moniääniset ry:n kokemusasiantuntijat kertovat kokemuksiaan äänten kuulemisesta ja taiteellisesta työskentelystä Ruumis ja toinen -hankkeessa. 

Samuli Aalto: Ajatuksia mielensisäisiä ääniä kuulevan omasta kokemuksesta

Olen Samuli Aalto ja olen kuullut ääniä joita muut eivät kuule yli kymmenen vuoden ajan. Olen suorittanut ammattikorkeakoulututkinnon. Kuulen äänihallusinaatioita päivittäin ja olen oppinut niiden kanssa toimeen tulemisen. Lisäksi olen saanut kokemusasiantuntijakoulutuksen ja toimin tässä roolissa aktiivisesti. 

Olen saanut tutkia äänten kuulemista olemalla mukana Ruumis ja toinen -hankkeen videotyöryhmässä. Näin sain perspektiiviä omiin ääniini ja uudenlaisen näkökulman siihen, miten muut saattavat kokea itse kuulemani äänet ja äänten kuulemisen ilmiön. Tämä on auttanut normalisoimaan äänten sanomaa ja luulen että tästä on seurannut myös lisää mielen hyvinvointia, kun äänet ovat tulleet kokemuksena hyväksytymmiksi. Toimin myös paljon muiden ääniä kuulevien kanssa Suomen Moniääniset ry:ssä sekä  mielenterveystyössä kokemusasiantuntijana.

Äänet, joita kuulen ovat moninaisia. Ne voivat vastailla ajatuksiini tai tunkeutua mieleeni esimerkiksi jatkuvasti hokemalla samaa litaniaa. Joskus niitä kuuntelee mielellään, kun on epävarma olo jostakin, mutta kun ne pyrkivät olemaan häiriöksi, yritän saada reagoimattomuudella niitä vaikenemaan. Vastaan paneminen niiden tuomille ajatuksille voi myös joskus toimia, mutta vie enemmän energiaa.

Äänet voivat olla lähtöisin mistä vain. Kuitenkin niiden tyyppi voi vaihtua oletetun lähteen mukana. Esimerkiksi luontokappaleet kuten linnut, puut ja muut elävät olennot, kuten myös kivet ja muut elottomiksi ajateltavat kappaleet voivat toimia ääniaistimuksen lähteenä. Usein äänten sisältö on melko mitäänsanomatonta, mutta autenttiselta vaikuttavaa ja jotenkin kiinnostusta herättävää. Mitä nyt puulla tai kivellä voisi olla kerrottavanaan.

Eläinten suhteen ääniharhat voivat olla hyvinkin kiinnostavia. Tämä tuntuu hieman omituiselta äänihallusinaatioita koskevan nykytiedon valossa, jossa äänten pitäminen realistisesti todellisina ymmärretään lähes mahdottomana. Voin kuvitella, että tällaiset ääniharhat ovat oman mieleni tuottamia. Silti oma mielikin – ehkä alitajuisesti – tekee jostain johtopäätökset siitä, miltä kyseinen luontokappale kuulostaa ja miten mielen synnyttämä ääniaistimus tästä luontokappaleesta ammentaa. Onhan selväkielinen aito puhekin oman ymmärryksemme tuottamaa informaatiota, joka ainoastaan välittyy ilmanpaineen vaihteluina korviin ja siitä aivoihin signaaleina, joista saamme johtopäätöksen siitä mitä meille puhutaan. Voisiko siis olla jotakin viestinkanavaa, joka välittyisi ajatuksiimme vastaavalla tavalla, mutta ilman välissä olevaa materiaa välittäjänä?

Kun äänet alkoivat kuulua selkeinä mielessäni, olin hyvin uupunut. Ihmettelin, voiko ääniä kuulla omassa mielessään ilman että muut niitä kuulisivat. Ajatteluni alkoi vaikuttua näistä mielensisäisistä äänistä, joita kuulin jatkuvasti, välillä ilman hiljaista hetkeä pitkiä aikoja. Näin kului monta vuotta, kunnes hiljalleen äänten tuottama sisältö alkoi muuttua miellyttävämmäksi ja toimintani ja ajatusteni jatkuva kommentointi väheni. Tällöin alkoi olla myös tilaa omalle ajattelulle, ja mielenrauhani palautui jossain määrin. Kuitenkin äänet ovat olleet läsnä joka päivä niiden kuulemisen alusta lähtien. Toisinaan ne tuovat lisäarvoa ajatuksiini, mutta toisinaan ne edelleenkin negatiivisuudella vaikuttavat mieleni toimintaan.

Mielen sisäisten äänten luonne 

Olen saanut monen vuoden ajan pohtia, mitä äänet minulle sanovat ja olen oppinut tulemaan toimeen niiden kanssa. Äänet eivät ole yksinkertaisia, vaan ne ovat ikään kuin henkilöitä, joilla on ajattelua omasta takaa, enkä osaa arvata mistä ääni puhuu ennen kuin olen saanut mielessäni keskustella äänen kanssa. Keskustelun aikana ääni saattaa kertoa syyn sen hetkiseen tilanteeseen, jossa ääni kommunikoi minun mielessäni. Voisin arvella, että usein tunteeni ja sisäiset tarpeeni liittyvät siihen mitä ääni sanoo. Ehkä ääni pääsee ajatuksiini, jos en ole itse tiedostanut tai huomioinut tarpeeksi omia tunteitani ja tarpeitani. Äänten puheenaiheena ovat yleensä kaikki tilanteissa olevat tiedostamattomat asiat. Ne voivat viestiä jostakin tärkeästä, jota en ole itse huomannut tai ne voivat pyrkiä jostain syystä vaikuttamaan mieleeni. En aina tiedä tätä syytä, mutta olen alkanut luottaa siihen, että äänillä on lopulta minua hyödyttävä viesti kerrottavanaan. Mikä se on, on riippuu täysin tilanteesta.

Äänet ovat opettaneet minua olemaan ajattelematta negatiivisesti. Tähän äänten tuoma kommentointi on tehonnut. Jos vaikka väsyneenä ajattelen huomaamattani negatiivisesti jostakin asiasta, äänet alkavat kommentoimaan ajatuksiani. Olen oppinut huomaamaan tämän ja katkaisemaan ajatukseni negatiivisuuteen suuntaavan polun esimerkiksi olemalla ajattelematta asioita ollenkaan, jos muuten ajattelisin niistä negatiivisesti. Olen oppinut, että näin voin antaa mieleni käsitellä rasittavat asiat ilman omaa ajatteluani, ikään kuin prosessoiden asiat mielessäni taustalla, ja jättää varsinainen oma ajattelu paremmille hetkille.

Äänet voivat myös kertoa sanelemalla jostakin, jonka voi kirjoittaa tekstinä ylös. Tällainen on mielestäni ollut mielenkiintoista, koska äänten tuottama kirjoitettu sisältö on lukiessa itselleni merkityksellistä. Aiheet voivat olla mitä tahansa, ja usein äänet saavat jotakin mielenkiintoista tuotettua aiheesta kuin aiheesta. Äänten ajattelu vaikuttaa melko usein käsityksiini, eli ne ikään kuin pyrkivät valistamaan omaa käsitystäni asioista. Äänet ikään kuin tietävät usein asioita jollakin tapaa minua paremmin, ja olen tavallaan näiden äänten vaikutusvallan alainen. Tämä on tapahtunut luonnollisesti, koska en voi päästä äänistä eroon tahtomalla, vaan äänet ovat osa elämääni tahdoin tai en. Niiden viesti on kuitenkin minulle enemmän hyödyllinen kuin haitallinen. Koen äänten olevan minulle sopiva lisä elämääni ja koen, että tarvitsen niitä tullakseni toimeen enemmän tai  vähemmän arkisissa tilanteissa. Jos en koe itsenä tarpeeksi itsevarmaksi, voin luottaa siihen, että äänillä on jokin ajatus, jonka avulla pärjään paremmin kuin ilman äänten tuomaa informaatiota.

Juttelua sattumalta kalliolta löytämäni kivikuulan kanssa:

Mistä olet peräisin?

– Olen peräisin kaiken kattavasta vääryydestä, jolla minut on luotu sinua häiritäksemme tällaisella löydöllä. Kaiken kattavasta vääryydestä puhuttaessa minut on otettava tosissaan huomioon.

– Mitä tahtoisit sanoa minulle?

– Että olet hyvin merkityksellinen olento minullekin, sillä Luojan järjestelmät ottavat huomioon sinut erityisellä tavalla. Hyvin korkeatasoisesti kirjoiteltuna toteutat siellä joka päivä kaiken kattavaa vääryyttäkin ajatusten tasolla, kuten tekevät muutkin ihmiset, mutta materiaalit eivät ole aivan yhtä vääryydellisiä, koska ne eivät voi toteuttaa omatoimisesti juuri mitään.

– Oletko oikeasti ääni tästä löytämästäni kivikuulasta?

– Olen ääni tästä kivikuulasta, jota olet tässä jututtamassa.

– Miltä sinusta tuntuu?

– Minulla ei ole tuntemuksia paitsi henkisesti, tupakansavuaakaan en haista, sillä tällaiset kuten minä olen, ovat hyvin erityisiä henkiolentoja verrattuna lihallisiin olentoihin.

Juttelua toisen sattumalta kalliolta löytämäni kivikuulan kanssa:

Mistä olet peräisin?

– Olen tullut sinulle löydettäväksi. Kaikkien sääntöjen mukaisesti.

– Mitä tahtoisit sanoa minulle?

– Että olet mukavampi kuin voimme kuvitellakaan ja me kivet olemme sinun tukenasi joissain asioissa, josta ei saa puhua sinulle.

– Oletko oikeasti ääni tästä löytämästäni kivikuulasta?

– Olen ääni, jonka löysit. Kivikuulakin on täällä sinun tukenasi.

– Miltä sinusta tuntuu?

– Minusta tuntuu hyvältä.

Samuli Aalto, Kokemusasiantuntija, Suomen Moniääniset ry

Artikkeli on osa kolmiosaista juttukokonaisuutta, jossa Suomen Moniääniset ry:n kokemusasiantuntijat kertovat kokemuksiaan äänten kuulemisesta ja taiteellisesta työskentelystä Ruumis ja toinen -hankkeessa. 

Sami Juntunen: Ääniä kuulevana ja äänien loputtua

Aloin kuulemaan ääniä päivittäin vuonna 2004. Tuolloin olin opiskelijana Ylivieskan ammattikorkeakoulussa. Opiskelin neljättä vuotta mediatekniikkaa sisällöntuotannon linjaa. Olin tekemässä opinnäytetyötä ja aloin seurustelemaan ensimmäistä kertaa vakavammin. Seurustelun loputtua aloin kuulemaan ääntä. Se lohdutti minua sydänsurujen keskellä. Aluksi ääni oli läsnä vain harvoin, mutta kuukausien kuluessa siitä tuli ystäväni. Kuljin sen seurassa yksin ollessani ja keskustelin ystävälliseen tapaan. Enää en ollut yksin. Siitä tuli normaali olotila.

Kun vuoden on kuullut ääntä, joka on alati läsnä ja valmis keskusteluun, kokemus arkistuu. Keskustelet toki edelleen äänen kanssa, mutta enää et pidä sitä outona. Toki et kerro välttämättä tästä muille kovin usein. Asiahan on ollut tabu kauan. Tiedostat jo muutaman kommentin jälkeen, että monet ihmiset eivät pidä äänten kuulemista normaalina. Tosin Äänimies-dokumentin jälkeen asiasta on voinut keskustella helpommin. Tabu on rikottu.

Äänten kuvaamisen arkisuutta voidaan kuvata esimerkkien kautta. Kuvitellaan tilanne, jossa olen kuullut ääntä jo vuosia. Se on ollut alati läsnä koko ajan kun olen ollut hereillä. En ole jatkuvasti keskustellut äänen kanssa vaan enimmäkseen kuunnellut sitä, myös silloin kun olen ollut sosiaalisesti aktiivinen ihmisten parissa. Se on elementti joka vain on läsnä arjessa. 

Yksi esimerkkitilanne on, kun keskustelussa muiden ihmisten kanssa tapahtuu jotain yllättävää. Silloin äänet reagoivat. Pistän sen pakosti merkille. Reagoin sekä äänelle että ihmiselle tunteideni kautta. Hämäännyn. Saatan sanoa ”häh, mitä juuri sanoitkaan” ja keskittyä kuuntelemaan lausetta uudelleen. Toki ääni reagoi taas, mutta nyt yritän keskittyä ihmisen viestiin. Yleensä onnistun tällöin. Toki ihminen reagoi tähän ja saattaa ääneen sanoa “etkö sinä keskity ollenkaan?”. En toki halua paljastaa miksi en kuullut, ellei toinen jo tiedä minun kuulevan ääniä.

Toinen esimerkki on, että kun yritän keskittyä johonkin kunnolla, äänet ovat läsnä kommentoimassa omia ajatuksiani. Yritän sisäistää lukemaani tai kuulemaani äänien kommentoidessa ajatusprosessia. Mikään ei ole yksityistä minulle. Äänet reagoivat kaikkiin tekemisiini, sanomisiini ja ajatuksiini. Pitkällä aikavälillä minusta on tullut vahva omien mielipiteitteni kanssa, sillä äänet ovat jo koetelleet niitä. Omasta ajatteluprosessista tulee tietoiseksi, kun äänet tarttuvat siihen.

Kolmantena esimerkkinä pyydän miettimään jo kirjoittamaani. Pohdi kuinka itse reagoisit, jos sinulla ei olisi omaa rauhaa ja täysin omaa tilaa edes yksin ollessa. Sellaisessa tilassa elin 13 vuotta joka päivä. Minkälainen mieliala sinulla olisi? Onnekseni oma mielialani muuttui vakaaksi. Kerroin kokemustarinaa erilaisissa tilaisuuksissa ja äänet kommentoivat kertomaani, mutta sain hyvää palautetta ihmisiltä, kun olin läsnä kertomassa kaikesta siitä.

Kaiken kaikkiaan äänten kuuleminen muuttuu itselle normaaliksi olotilaksi, kun siitä pääsee keskustelemaan. Vertaistuki on hyvin tärkeää.

Äänet loppuivat huhtikuussa 2017. Tuolloin olin saanut paljon positiivista palautetta Äänimies -dokumentista. Äänet reagoivat palautteeseen kehumalla minut maasta taivaisiin. Ne auttoivat minua käsittelemään menneitä traumojani. Lopulta äänet kysyivät, mitä vielä tahdon. Vastasin, että ”tämä on hyvä näin”. Äänet katosivat. Ne eivät enää palanneet. Jokin sykli oli nyt ohi.

En tottunut helpolla äänten poissaoloon. Ensimmäiset puoli vuotta olin herkässä mielentilassa ja odotin kommentteja, joita ei enää tullut. Sen jälkeen aloin tottua ja pelkäsin äänien palaavan. Tämä oli elämässäni passiivista aikaa, jolloin velvollisuuksia oli vähän. Vuoden kuluttua totuin äänten poissaoloon ja aloin suunnittelemaan millä täyttäisin tyhjiön. Kaksi vuotta kului ilman selkeää linjaa jatkolle. Tämä oli välivaihe.

Kaksi vuotta äänien loppumisen jälkeen olin mennyt Helsingin sanomien osa-aikaiseksi jakajaksi muutamaksi kuukaudeksi. Yötyö onnistui toki, mutta ei ollut niitä nautinnollisimpia aikoja olla hereillä. Siksi lopetin ja etsin muita töitä. Lopulta osa-aikaisia työpaikkoja oli kolme. Toimin aitona välittäjänä Helsingin kaupungilla, äänienkuulemisryhmän vetäjänä Suomen Moniääniset ry:llä, sekä elokuvantekoryhmän ohjaajana Hyvän Mielen Pelit ry:llä. Lisäksi toimin luottamustehtävissä Majakka ry:n johtokunnassa, Suomen Moniääniset ry:n hallituksessa ja Mielenterveyden Keskusliiton MTKL:n liittovaltuustossa. Minulla on bändi, jonka laulajana ja biisien tekijänä toimin. Kirjoittelin lehtiin. Muutenkin elämäni oli hyvin aktiivista. Ei ollut enää ääniä vaikuttamassa keskittymiseen. Tyhjiö tuli jotenkin täyttää. Täytin sen tekemisellä.

Elämä jatkuu. Nyt äänet ovat olleet poissa 5 vuotta. Tulevaisuudenodotuksena minulla on jatkaa samoissa työpaikoissa joissa olen parhaillaan. Äänetön ääni -bändini kanssa on unelmana levyttää ja saada jakoon itse kirjoittamani biisit. Unelma elokuvan tekijäksi pääsystä on ajankohtainen. Elän täyttä elämää nauttien tekemisistäni kunnolla ja perusteellisesti. Oma identiteetti ja tarpeet ovat selvät. Hyvä parisuhde puuttuu vielä, mutta olen vakuuttunut sen löytyvän vielä. Elämä on ihmisen parasta aikaa.

Sami Juntunen, Kokemusasiantuntija, Suomen Moniääniset ry 

Artikkeli on osa kolmiosaista juttukokonaisuutta, jossa Suomen Moniääniset ry:n kokemusasiantuntijat kertovat kokemuksiaan äänten kuulemisesta ja taiteellisesta työskentelystä Ruumis ja toinen -hankkeessa. Seuraavat osat julkaistaan 25.4. ja 6.6.

Lue lisää:

Äänimies, YLE 2015: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/04/16/dokumenttiprojekti-aanimies 

Suomen Moniääniset ry: https://www.moniaaniset.fi/

Kipinä – kulttuurisen terveyden verkkojulkaisu: äänten kuulemisen teemanumero: https://sites.utu.fi/kipina/arkisto-2/kipina-1-2018/

Ruumis ja toinen -hanke: https://www.uniarts.fi/projektit/ruumis-ja-toinen-elettyja-mahdottomuuksia-taiteen-ja-tieteen-valissa/ 

Pauliina Aarva: Onko kokemus totta?

Kokemus on kaikille tuttua. Se on osa arkeamme. Koemme onnea, hämmästystä, kipua, surua ja makuja. Koemme samoja asioita kukin hyvin eri tavoin, yksilöllisesti. Voiko tällaiseen kokemukseen luottaa? Onko se totta? 

Tässä kirjoituksessa kuvaan fysikalistisen naturalismin ymmärrystä kokemuksesta, johon jo viittasin tämän kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa. Kommentoin erityisesti filosofi Galen Strawsonin näkemyksiä aidosta naturalismista (real naturalism). Kokemus voi aidon naturalismin mukaan olla fysikaalista eli aineesta ja energiasta koostuvaa, vaikka sitä ei tällä hetkellä pystytä fysiikan tutkimuksin osoittamaan. Tämä johtuu fysiikan hiljaisuudesta, johon palaan kirjoituksessani myöhemmin.

Kokemus voidaan nähdä myös toisin eli luonteeltaan dynaamisena, konstruktiivisena ja ympäristöön toiminnallisesti kytkeytyvänä. Kokemuksen suhdetta todellisuuteen voidaan tulkita pragmatistifilosofi William Jamesin (1842-1910) ajatteluun nojaten siten, että sitä, mikä vaikuttaa todellisuuteen, on myös kutsuttava todellisuudeksi. Toisin sanoen, jos kokemuksilla on joitakin vaikutuksia, ne ovat todellisia eli totta. Pragmatismin toisen klassikon, John Deweyn (1859-1952) mukaan kokemus ymmärretään ajattelun, toiminnan, sosiaalisten ja kielellisten merkitysten ja niiden seurausten muodostamaksi sensomotoriseksi järjestykseksi.. 

Mielestäni kokemuksen pragmatistinen määrittely on monilla tieteen aloilla järkevää ja käyttökelpoista. Aidon naturalismin mukaista ymmärrystä kokemuksesta puolestaan pidän kiinnostavana ja virkistävänä. Se edustaa jonkinlaista säröä tai murtumaa sellaisessa maailmankuvassa, jonka teorian mukaan kaikkeus ja kaikki sen oliot koostuvat ainoastaan fysikaalisesta aineesta ja kaikki kokemukset, henkiset ilmiöt mukaan lukien,t ovat palautettavissa eli redusoitavissa aineeksi. Aidon naturalismin mukaan kokemus ei välttämättä palaudu nykyfysiikan mitattavissa olevaan aineeseen.   

Luonnontieteellisessä selitysmallissa inhimillistä kokemusta pidetään sen subjektiivisuuden vuoksi epäluotettavana. Se saatetaan sulkea tutkimuksen ja sen käsitteistön ulkopuolelle siksi, että ei ole menetelmiä tutkia kokemusta kokemuksena. Luonnontieteet perustuvat fysikalistiseen naturalismiin. Se on maailmankuva, jossa todellisuudeksi ymmärretään vain fyysinen maailma ja jossa kaikki todellisuuden ilmiöt ovat selitettävissä luonnontieteellisesti fysiikan, kemian, matematiikan ja biologian avulla. Jos ilmiöitä ei pystytä tällä tavoin todentamaan, niitä ei fysikalistisen naturalismin katsannon mukaan pidetä todellisina tai tutkimisen arvoisina. Monet kokemukset ovat tällaisia ilmiöitä. Tietoisuuskin on jäänyt luonnontieteelle vielä arvoitukseksi.  

Tietoisuuden katsotaan nykytieteessä jollakin toistaiseksi tuntemattomalla tavalla kehittyneen aineesta laadullisesti erilaiseksi kuin biologinen keho on. Samalla silti ajatellaan, että tietoisuuden täytyy olla kytkeytynyt aineeseen. Esimerkiksi Tiede-lehden numerossa 7/2020 todetaan, että ”koska tietoisuus kipunoi aivoissamme biologisina prosesseina, ovat aivotutkijat nousseet avainasemaan sen salaisuuksien selvittämisessä.” Kokemus osana tietoisuutta ymmärretään usein neurokemiallisena liikehdintänä, jota määrittää kosmologi Kari Enqvistin ilmaisua lainaten ”hermosignaalin pulssinleveys”. Tietoisuuden ruumiillisuus ja mielen keholliset mekanismit ovatkin ajankohtaisia aivotutkimuksen kohteita. 

Aito naturalismi

Galen Strawson määrittelee kokemuksen tietoiseksi subjektiiviseksi tilaksi, joten se kuuluu hänen ajattelussaan tietoisuuden käsitteen piiriin. Nykytiedon valossa tietoisen kokemuksen erityisen tärkeitä rakennuspuita ovat kehollisuus ja tunteet.

Filosofian ”kovaa pähkinää” eli tietoisuuden ja aineen, esimerkiksi kokemuksen ja kehollisuuden välistä  suhdetta Galen Strawson pyrkii ratkomaan väittämällä, että kokemus, jossa yhdistyvät kehon ja mielen tilat, aistimukset ja tuntemukset, on fysikaalista. Se on fysikaalista, vaikka nykyfysiikka ei pysty selittämään sitä kokonaan. 

Strawson väittää myös, että materia on mahdollisesti tietoista jollakin tavoin, mutta emme tiedä miten. Tämä on mielestäni samantasoinen väite kuin se, että tietoisuus mahdollisesti kehkeytyy materiasta (aivojen avustuksella), mutta emme tiedä, miten.  

Galen Strawsonin mukaan aito naturalismi hyväksyy kokemuksen faktana, mikä erottaa aidon naturalismin yllä kuvatusta fysikalistisesta naturalismista. Strawson väittää, että kokemus on aidosti todellisuutta ja että se on vieläpä fysikaalista.Hän esittää teoksissaan The Subject of Experience (2017) ja Things That Bother Me: Death, Freedom, the Self, Etc (2018) tälle väitteelle perustelut, jotka vapaasti muotoiltuna tulkitsen näin: 

Varmuus yksilöllisestä olemisestamme nojaa juuri kokemukseemme. Jokainen meistä tietää, että itse (“minä”) on olemassa. Lukiessasi tätä tiedät, että sinä luet.  Asian totesi jo René Descartes 1600-luvulla (“Cogito, ergo sum” = “Ajattelen, siis olen”). Havaitsemme toisenkin yleisen varmuuden: tiedämme, että meillä on tietoisuus ja siihen kuuluva tietoinen kokemus, joka on subjektiivinen, laadullinen ominaisuus (“kvalia”).

Kokemus on fakta 

Jokaiselle, joka kokee todellisuuden puhtaasti ja luonnollisesti, kokemus on varmasti tunnettu, luonnollinen tosiasia. Se on välttämätön, ilmeinen ja todellinen aidon naturalismin lähtökohta. Siinä on suoraa realismia koskien tietoista kokemusta. Strawson tarkoittaa suoralla realismilla sitä, että kokemus on todella jonkun ihmisen oikeasti ja konkreettisesti läpielettyä tapahtumaa todellisessa elämässä. 

Otetaan esimerkiksi kivun tai värin tuntemus tai jokin maku: kun vaikkapa kuusivuotiaalle annetaan ruokaa, jonka mausta hän ei pidä, hän reagoi kokemukseensa jollakin tavalla. Realismi tarkoittaa tällöin sitä, että kokemus on suoraa. Kysymys ei ole siitä, onko esimerkiksi kivun, värin tai maun kokemus objektiivisesti, ulkopuolisen arvioimana, oikea. Kokemus ymmärretään suoran realismin näkökulmasta sellaisena asiana, että me tiedämme varmasti, kun se meillä on. Tällainen kokemus on suoraa, ei analyyttista.

Ihmisellä voi tietysti olla ulkoisten kriteerien perusteella totuudenmukaisiksi tai harhaisiksi määrittyviä kokemuksia maailmasta ja jopa omista tiedoistaan ja kyvyistään. Mutta kokemus kokemuksena on todellista riippumatta siitä, vastaako se muiden määrittämää todellisuutta. Uni on kokemus. Musiikin kuuntelusta saa kokemuksia. Kauhuleffa synnyttää pelon kokemuksia. 

Strawsonin mukaan kokemus on suoraa tietämistä jostakin asiasta. Siinä on elettyä kvalitatiivista eli laadullista piirrettä, joka ymmärretään täsmälleen sellaisena kuin se tavallisessa elämässä ilmenee. Kun meillä on jokin kokemus, tiedämme, että se meillä on. Kun maistaa vaikkapa omenaa, se on riittävää ja välttämätöntä, jotta tietää, miltä omena maistuu. Kun ihmisellä on tuo maun kokemus, se on sen asian tietämistä. Vaikka kokemus olisikin jossain suhteessa “väärä”, esimerkiksi suhteessa siihen millaisena muut asian kokevat, niin kuitenkin yleinen ymmärrys siitä, mitä kokemus on, on juuri sen kaltainen kuin kuusivuotiaan kokemus pahanmakuisen ruuan maistamisesta. Me siis tiedämme, mitä kokemus on.

Kokemuksen  määrittely suoraksi tietämiseksi kiistää fysikalistisen väitteen, että itse asiassa emme tiedä, mitä kokemus on. Kyllä me tiedämme. Se on yksinkertainen asia, mutta tämä pitää Galen Strawsonin mukaan sanoa ääneen nykyisessä akateemisessa ilmastossa. 

Näin määriteltynä kokemuksellisuutta ei voi redusoida ei-kokemukselliseksi. Jos naturalistiksi itsensä mieltävä ei hyväksy kokemusta luonnonmukaiseksi asiaksi, niin Strawsonin mielestä hän ei ole aidosti naturalisti, koska hän epäilee varmasti tiedetyn luonnollisen tosiasian olemassaoloa. Hän kieltää tosiasian, joka on kaikkein varmimmin tiedetty yleinen ja luonnollinen fakta. Tämä on Strawsonin mukaan keskeinen testi sille, onko ihminen aito naturalisti vai ei. 

Fysiikan hiljaisuus kätkee todisteita

Galen Strawsonin mukaan ne, jotka ajattelevat, että kokemus ei voi olla fysikaalinen, eivät ymmärrä fysiikan hiljaisuutta eli sitä osaa fysiikasta, joka ei pysty selittämään ja kuvaamaan jotakin asiaa. Fysiikalla on rajansa. Se ei kerro mitään siitä, miltä todellisuus tuntuu. Se vaikenee elämäntunnusta eli reaalisesta, todellisesta elämästä, joka on täynnä kokemuksia.

Aidot naturalistit tajuavat, että fysiikan tarjoama tutkimustieto ei anna perusteita ajatella, että kokemus ei voisi olla yhtä fysikaalinen kuin esimerkiksi sähkövaraus. Kokemus näyttää toki ulkoisesti erilaiselta kuin mikä tahansa käsin kosketeltava fysikaalinen esine, mutta tämä ei ole Strawsonin mukaan riittävä perustelu sille, että kokemus ei voisi olla kokonaan fysikaalista. On myös totta, että kokemus näyttää erilaiselta kuin fysikaalinen aine sellaisena kuin se tavallisesti fysiikan laboratorioissa hahmotetaan, mutta tämäkään ei anna syytä ajatella, että kokemus ei voisi olla täysin fysikaalista. 

Mehän emme tiedä tarpeeksi fysikaalisen maailman luonteesta väittääksemme, että sillä ei voi olla tietoisuutta ja siten myös kokemuksellisuutta. 

Aito naturalisti ei voi hylätä ajatusta, että fysikaalinen voisi olla täysin mentaalista.  Ei myöskään ole välttämätöntä olettaa, että fysikaalisella on kokonaan kokemuksellinen luonne. Saattaa kuitenkin olla niin, että kaikki fysikaalinen todellisuus on sellaista, että sillä on jotakin kokemuksellisia piirteitä. (Aihetta ovat pohtineet myös Thomal Nagel (2014) ja Bernardo Kastrup (2019).)

Panpsykismissä esimerkiksi ajatellaan, että esimerkiksi luontokappaleissa, puissa, järvissä ja maassa on tietoisuutta, kokemuksellisuutta tai henkeä. Aidon naturalistisen ajattelun perusteella ei tarvitse hylätä mahdollisuutta, että näin on. Toisaalta ei myöskään tarvitse hylätä mahdollisuutta, että panpsykismi on virheellinen kaikissa muodoissaan ja että fysikaalisella todellisuudella on kokemuksellista luonnetta ainoastaan, kun se on organisoitu tietyllä tavalla, toisin sanoen silloin kun se on  organisoitunut meidän aivoissamme.

Olipa miten tahansa, kaikki aidot naturalistit suhtautuvat realistisesti kokemukseen ja hyväksyvät sen juuri sellaisena kuin se on ja ilmenee. Sen olemassaolohan on varmasti tiedetty luonnollinen tosiasia. Aidot naturalistit arvostavat kokemuksen perusdataa eli siis kokemusta itseään. He kieltävät villin antinaturalistisen opin, joka suhtautuu tällaiseen perustavanlaatuiseen faktaan ikään kuin suurena ongelmana ja joka käsittelee sitä asettamalla sen kyseenalaiseksi enemmän tai vähemmän näkyvästi. Tieteessäkin, kuten lääketieteessä, kokemusta on väheksytty, ja edelleen saatetaan väittää, ettei sitä voi tieteellisesti tutkia. 

Mikään fysiikassa tai ylipäänsä luonnontieteessä ei tue kokemuksen totuudellisuuden kieltämistä tai kyseenalaistamista millään tavalla. Kokemus on kokijalleen totta. Se on yhtä totta kuin sekin, että emme näe tai ymmärrä, kuinka fysiikan tutkimuksen väitteet sopivat sujuvasti yhteen kokemusta koskevan aidon naturalismin esittämien faktojen kanssa. Ymmärryksen puute kuvastaa ihmisenä olemisen epävarmuutta ja haurautta, johon liittyy paljon ei-tietämistä. 

Ei ristiriitaa, vaan vaikeus integroida

Kuitenkaan näiden seikkojen ‒ sen että ”kokemus on kokijalleen totta” ja että ”emme ymmärrä, miten tämä väite sovitetaan yhteen fysiikan väitteiden kanssa” ‒ välillä ei ole selkeää yhteentörmäystä. Ei ole ristiriitaa fysiikkaa koskevien väitteiden ja kokemusta koskevien faktojen välillä. On ainoastaan vaikeus integroida näitä kahta kuvailevaa mallia toisiinsa.

Galen Strawsonin mukaan kokemusta ei voi järkisyin väittää olemattomaksi tai edes kyseenalaistaa sitä.  Tosin ei ole olemassa todistetta kokemuksellisen olemassaolosta konkreettisessa todellisuudessa. Ei ole myöskään evidenssiä siitä, että konkreettisessa todellisuudessa olisi ei-kokemuksellista. Tällaista evidenssiä ei voi ollakaan. 

Tässä kohdassa moni ajattelee olevan teoreettisesti ja ontologisesti ”taloudellisempaa” ja siis  yksinkertaisempaa olettaa aineen epäkokemuksellisuus mieluummin kuin aineen kokemuksellisuus todellisuuden peruselementtinä. Galen Strawsonin mielestä asia on juuri päinvastoin. Hänen perustelunsa on se, että mehän tiedämme, että kokemus ja kokemuksellinen todellisuus ovat olemassa, Sen sijaan me emme tiedä, että on olemassa jotakin ei-kokemuksellista todellisuutta.

Koska kokemus näyttää olevan tosiasia, todellisuuden kokemuksellinen puoli kannattaa ottaa todesta – myös tieteellisessä tutkimuksessa.   

Kirjallisuutta:

Alhanen K. 2013. John Deweyn kokemusfilosofia. Gaudeamus, Helsinki. 

Dewey J. 1929/2012. Kokemuksen ja järjen muuttuneet käsitykset. Kirjassa Filosofian uudistaminen. Vastapaino, Tampere,113-133.

Enqvist K. 2013. Ei toivoa, ei toivottomuutta. Teoksessa Pelkonen R., Huttunen MO., Saarelma K. (toim.) Sairaus ja toivo. Kustannus Oy Duodecim. Bookwell Oy, Helsinki, 207–212.

Honkasalo M-L. 2017. Johdanto. Kirjassa Mielen rajoilla. SKS. Turenki, 11-84.

James W. 1907. Pragmatism. E-book. Kindle edition.

James W. 1902/2011. The Varieties of Religious Experiences. Digireads.com Publishing. 

Kastrup B. 2019. The idea of the world. A multi-disciplinary argument for the mental nature of reality.  iff Books, Hampshire. 

Lehtonen J. 2011. Tietoisuuden ruumiillisuus. Mieli, aivot ja olemassaolon tunne. Bookwell, Porvoo.

Nagel, T.  2014 Mieli ja Kosmos. Miksi materialists-darwinistinen luontokästys on lähes varmasti epätosi. Basam Books.

Strawson G. 2017 The Subject of Experience. Oxford University Press, New York. Kindle Editon.

Strawson G. 2018. Things That Bother Me: Death, Freedom, the Self, Etc. New York Review Books. Kindle Edition, 152-175.

Toikkanen J. &  Virtanen I.A. 2018. Kokemuksen käsitteen ja käytön jäljillä. Teoksessa Toikkanen J. & Virtanen I.A. (toim.) Kokemuksen tutkimus VI. Kokemuksen käsite ja käyttö. Lapland University Press,  Rovaniemi, 7-24.

Tuuri K. & Peltola H-R. 2018 Toinen persoona musiikillisen kuuntelukokemuksen tutkimisessa. Teoksessa Toikkanen J. & Virtanen I.A. (toim.) Kokemuksen tutkimus VI. Kokemuksen käsite ja käyttö. Lapland University Press, Rovaniemi, 149-168.

Pauliina Aarva on yhteiskuntatieteiden tohtori ja terveyden edistämisen dosentti Tampereen yliopistossa. Tämä kirjoitus päättää hänen kolmiosaisen kokemustietoteemaisesta juttusarjansa, josta ovat aiemmin ilmestyneet osat “Kokemus parantumisen tutkimuksessa” ja “Kokemusnäyttö ja parantuminen”.

Pauliina Aarva: Kokemusnäyttö ja parantuminen

Kokemukset ovat väkevä voima parantumisessa. Niiden merkitys ei vähene, vaikka lääkkeiden tehoa tutkittaessa kokemusten vaikutus tutkimustuloksiin pyritäänkin mahdollisimman tarkasti poistamaan. Kaksoissokkoistetussa plasebokontrolloidussa lääkekokeessakin potilaan kuvaus oireistaan on kokemustiedon välittämistä. Luonnehtiessaan vaivojaan hän jakaa sen tiedon, jonka kokemus on hänelle tarjonnut. 

Lääkäri soveltaa kliinistä kokemustaan potilastyössä, kirjoittaa diagnooseja, lähetteitä, lääkereseptejä ja ohjeita. Asiakkaan kokemus on läsnä myös apteekissa itsehoitolääkkeitä farmaseutin kanssa valittaessa. Se on arkipäivää sairaanhoitajalle. Kokemukset liittyvät tavalla tai toisella kaikkien terveysalan ammattilaisten toimintaan. 

Mutta mikä merkitys niillä on parantumiselle?  

Ensiksikin pitää hahmottaa, mitä kokemuksella tarkoitetaan ja miten kokemus vaikuttaa. Toiseksi on ymmärrettävä, miten tuota vaikutusta voidaan luotettavimmin tutkia, ja kolmanneksi on ratkaistava, mikä on riittävä evidenssi sille, että kokemuksilla on jotakin vaikutusta terveyteen ja sairauteen. 

Kokemus on kaksijakoinen käsite

Tutkijat Jarkko Toikkanen ja Ira A. Virtanen kirjoittavat, että ”Kokemuksen käsitteessä on jotain, mikä tekee siitä poikkeuksellisen arvokasta yksilön kannalta samaan aikaan, kun se osallistuu jaettuun ja yleisesti hyväksyttyyn tietoon. Tällä kaksijakoisuudella on hyvät ja huonot puolensa. Yhtäältä se antaa yksilöllisyydelle arvon ja yksilölle luvan ilmaista kokemuksensa; toisaalta se mahdollistaa mielipiteen korottamisen tiedon kaltaiseen rooliin.”

Kokemuksellisuuden kaksijakoisuus on ihmisen olemuksen yksi perusulottuvuus. Kokemus on yksilölle aina totta. Hän tietää mitä kokee ja hän on oman kokemuksensa paras asiantuntija. Kokemus ei kuitenkaan aina ole identtinen reaalitodellisuuden kanssa, joka voidaan ymmärtää tietyn yhteisön jakamaksi käsitykseksi jostakin asiasta.  

Kokemustiedolla, jonka ihminen saa omista tuntemuksistaan, on perustavanlaatuista tutkimuksin osoitettua psykologista ja biologista merkitystä. Kokemukset ovat olennaisia niin ihmiselimistön terveyden ylläpitämisessä kuin häiriöiden syntymisessäkin. Ne vaikuttavat esimerkiksi useiden sisäelinten toimintaan, uneen, sisäeritys-, immuuni- ja hermojärjestelmiin.

Kokemustieto onkin välttämätöntä, jotta pystytään merkityksellisesti ja asianmukaisesti selittämään esimerkiksi psykoneuroimmunologisia ilmiöitä. Myös plasebovaikutus on valaiseva esimerkki kokemusvaikutuksista ja osoittaa havainnollisesti, kuinka tärkeitä kokemukset ovat.

Kehomielelliset kokemukset

Kokemusvaikutuksen perusta on inhimillinen kokemus. Perustan ymmärtämiseksi on huomattava, että kokemusta ei voi erottaa tietoisuuden ja mielen tarkastelusta. Se on tietoisuuden tapahtuma, vaikka se liittyy myös kehollisuuteen. Kokemukset vaikuttavat kehomielellisesti aistimuksina, tunteina ja mielentiloina, mikä tarkoittaa sitä, että kehon ja mielen toimintaa ei monestikaan voi erottaa toisistaan. Ne ovat yhtä. 

Myönteisiä, parantumista edistäviä kokemusvaikutuksia tuottavat hyvä ja turvallinen hoitosuhde ja -tilanne sekä potilaan uskon, toivon ja luottamuksen vahvistaminen, kuten myös voimaannuttava elinympäristö ja sosiaaliset suhteet. Monet kokemukselliset menetelmät, kuten psykofyysiset terapiat, taideterapiat, luonto, kosketushoidot ja muut kehomielihoidot edistävät toipumista ainakin osittain juuri kokemusvaikutusten välityksellä.  

Sitä mukaa kuin lääke-­, hoito-­ ja käyttäytymistieteellinen vaikutustutkimus alkaa ottaa huomioon hoitavina elementteinä kokemusvaikutusta vahvistavia tekijöitä, on mahdollista saada enemmän tutkimustietoa parantavista kokemuksista ja kokemuksellisista menetelmistä hoitopäätösten tueksi. 

Mitä on kokemusnäyttö?

Kokemusnäytöksi määrittelen tutkimuksin osoitetut todisteet kokemuksellisuuden vaikutuksista terveyteen, sairauteen tai hyvinvointiin. Jos väestötutkimuksissa toistetusti ja tilastollisesti pätevällä tavalla osoitetaan suuren joukon ihmisiä hyötyvän jostakin hoitomuodosta, sillä voidaan sanoa olevan jonkinasteista kokemusnäyttöä. 

Niin ikään näyttöä voidaan tuottaa metodologisesti pätevällä laadullisella tutkimuksella. Kokemusnäyttöä voi kertyä myös pragmaattisista, käytännön hoitokonteksteissa hankituista kliinisistä kokeista.   

Tiedeyhteisössä on erilaisia näkemyksiä siitä, miten tiede ja kokemukset liittyvät tai ovat liittymättä toisiinsa.  

Kokemusriippuvuus ja paradigmat

Uskomus terveystieteiden kokemusriippumattomuudesta on oikeutettu, jos tiede ymmärretään fysikalistisen ajattelutavan mukaan sellaisen tiedon hankinnaksi aineellisesta todellisuudesta, joka on numeerisesti esitettyä, matemaattisesti mallinnettua ja tilastotieteen menetelmin merkitseväksi osoitettua. Sellaista tuottaa esimerkiksi biolääketieteellinen perustutkimus. Se ei kerro mitään terveydentunnusta eli siitä, mitä on tuntea itsensä terveeksi, oirelevaksi tai sairaaksi, ja mikä merkitys näillä on ihmiselämässä. 

Uskomus terveystieteiden kokemusriippuvuudesta on oikeutettu, jos tiede ymmärretään pragmatistisen ajattelun mukaisesti sellaisen tiedon hankinnaksi elämismaailmasta, joka tulkitsee ja pyrkii ymmärtämään todellisuutta elettynä, koettuna elämänä. Tuotettu tieto voi olla numeerisesti tai sanallisesti (tai muin merkkijärjestelmin) esitettyä ja perusteltua. Sellaista tietoa tuottavat esimerkiksi lääketieteellisen antropologian, sosiologian, psykologian ja hoitotieteen holistisesti orientoitunut tutkimus. Tulkitseva ja ymmärtävä tutkimus ei kerro tilastotieteellisesti kausaalisuhteista, mutta se voi tuottaa pätevää kokemustietoon nojaavaa tutkimusnäyttöä erilaisista hoidon ja terveyden edistämisen interventioista. 

Tällainen karkea kahtiajako kuvaa peruseroja eri tutkijoiden tiedeajattelussa. Näkemyksissä heijastuvat erilaiset paradigmat eli tieteellisen tutkimuksen lähtöoletukset. Ne eivät kuitenkaan kuvaa käytännön tutkimustodellisuutta eli sitä, mitä tutkimuskentällä tapahtuu. Monitieteisissä hankkeissa nimittäin sovelletaan rinnakkain ja lomittain erilaisia tutkimusotteita, ja kokemuksella on paikkansa kummassakin paradigmaattisessa tutkimussuuntauksessa.

Kokemustutkimuksen professuureja?

Terveydenhuoltojärjestelmän tulevaisuuden haasteisiin vastaamiseen tarvitaan kokemusnäytön hyödyntämistä. 

Vaikeasti diagnosoitavista vaivoista kärsivien määrä lisääntyy. Terveydenhuollossa jopa kahdella kolmasosalla oireet jäävät lääketieteellisesti selittämättömiksi. Arviot toiminnallisista oireista ja oireyhtymistä vaihtelevat väestössä 4–30 prosentin ja perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon potilailla 10–50 prosentin välillä. Näille potilaille ei ole tarjolla satunnaistetuin kliinisin ”yksi hoito yhteen sairauteen” – kokein tehokkaiksi osoitettuja auttamistapoja. Siksi on kokeiltava tutkimatonta ja turvauduttava potilaiden ja hoitajien kokemusten tuomaan tietoon. 

Sama pätee mielenterveyden häiriöihin, jotka ovat yleisimpiä työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisen syitä. Siksi on panostettava mielenterveyden edistämiseen ja tehokkaaseen koettujen oireiden lievitykseen. 

Esimerkiksi masennusta ei voi hoitaa ottamatta huomioon potilaan kokemuksia, sillä ei ole olemassa objektiivisia biologisia testejä, kuten verinäytteitä tai kuvantamismenetelmiä, joilla sairaus voitaisiin diagnosoida. Masennus ei sijaitse aivoissa, vaan ihmisen arjessa toimintakyvyn heikentymisenä ja ikävinä kokemuksina. Kokemusnäytön nykyistä laajempi  hyödyntäminen saattaa merkittävästi monipuolistaa käytössä olevaa hoitovalikoimaa, joista yleisimpiä ovat lääkkeet ja psykoterapiat.      

Voi olla, että tulevaisuuden yliopistoissa työskentelee kokemustutkimuksen professoreita ja tutkijoita johtamassa monitieteisiä parantamisen hankkeita. Ehkä terveyden ja hyvinvoinnin ammattilaisia varten laaditaan kokemushoitosuosituksia vahvistamaan kokemuksen mahdollisimman tehokasta käyttöä terveydenhuollossa.

Kirjallisuus:

Jarkko Toikkanen & Ira A. Virtanen (toim.) Kokemuksen tutkimus VI: Kokemuksen käsite ja käyttö. Lapland University Press, 2018.

Sanna Selinheimo, Aki Vuokko & Pirjo Juvonen-Posti: Toiminnallisten häiriöiden kuntoutus. Sovellettavuus Kelan järjestämään kuntoutukseen ja vaikuttavat kuntoutusmuodot, 2019.

Pauliina Aarva on yhteiskuntatieteiden tohtori ja terveyden edistämisen dosentti Tampereen yliopistossa.  Tämä kirjoitus on toinen osa hänen kolmiosaisesta kokemustietoteemaisesta juttusarjastaan, joka julkaistaan Kummastus-blogissa kesäkuun 2020 aikana. Juttusarjan kolmas osa ilmestyy 15.6. Ensimmäinen osa “Kokemus parantumisen tutkimuksessa” on luettavissa täällä.


Kaliforniasta kuuluu kummia

Jos joku olisi muutama vuosi sitten todennut, että päädyn Stanfordin yliopistoon tutkimaan kummia kokemuksia, en välttämättä olisi ottanut tuollaista povausta aivan todesta. Koska elämä itsessään on kuitenkin aika kummaa, loksahtelivat erinäiset asiat hiljalleen paikoilleen, ja olen nyt tammikuusta saakka asustellut täällä aurinkoisessa Piilaaksossa. Tarkoitus on viettää puoli vuotta Fulbright-stipendiaattina Stanfordin antropologian laitoksella tekemässä väitöstutkimusta kummista kokemuksista professori Tanya Luhrmannin ohjauksessa.

Stanfordin kampusaluetta

Stanford University ei tunnettuudessaan ehkä suurempia esittelyjä kaipaa. Mainittakoon kuitenkin, että kyseessä on vuonna 1891 perustettu ja nykyisin maailman huippuyliopistoihin lukeutuva yliopisto Stanfordin kaupungissa Pohjois-Kaliforniassa. Tiedekuntia löytyy seitsemän, laitoksia lähes 80, ja tutkimuskeskuksia yli 100. Keskeltä kampusta löytyy Cecil H. Green -library, jonka viidessä kerroksessa sijaitsevat hyllystöt käsittävät silminkantamattomiin akateemista kirjallisuutta eri aikakausilta ja tieteenaloilta. Kirjasto kätkee sisälleen niin monia hyllymetrejä jo yksin kumma-aiheista kirjallisuutta, että sen perusteelliseen läpikäymiseen puoli vuotta on aivan liian lyhyt aika. Joitakin tärppejä ja tietenkin viitteitä Kummastuksen tietopankkiin on kuitenkin tulossa kevään aikana.

Cecil H. Green -kirjasto.

Psykologisen antropologian Professori Tanya M. Luhrmann —  jota tästä eteenpäin nimitän tuttavallisemmin Tanyaksi — on tehnyt poikkeuksellisen laajan ja kansainvälisesti merkittävän työn erikoislaatuisten aistikokemusten parissa. Hän on tutkinut mm. noituuskäytäntöjä 1980-luvun Englannissa, amerikkalaisen psykiatrian käsityksiä ihmismielestä, evankelista kristillisyyttä sekä äänten kuulemista uskonnon ja psykoottisen sairauden yhteydessä Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa. Pitääkseen yhteyttä tutkimustensa osallistujiin hän on myös perustanut Sense of Presence -foorumin, joka on ollut tärkeä esikuva meidän Kummastus-foorumillemme. Kirjoitan Tanyan työstä myöhemmin lisää, sillä se todellakin ansaitsee aivan oman blogitekstinsä. Englantia taitavat voivat tutustua hänen työhönsä ja ajatusmaailmaansa perusteellisesti Marja-Liisan Suomen antropologi -lehteen tekemästä haastattelusta.

Akateeminen elämä täällä Stanfordissa on toistaiseksi näyttäytynyt äärimmäisen eläväisenä ja inspiroivana. Erilaisia tapahtumia ja akateemisten supertähtien puheita riittäisi useita joka päivälle. Erityisen kiinnostavaa on ollut muun muassa oppia antropologi Aparecida Vilaçan laajasta, neljälle eri vuosikymmenelle ulottuvasta tutkimustyöstä Amazonian Wari’-alkuperäiskansan parissa. Hän on pitänyt tästä aiheesta kiehtovia puheita mm. Antropologian laitoksen kollokviossa ja Latinalaisen Amerikan tutkimuksessa. Lisäksi olen osallistunut kuunteluoppilaana hänen ja Tanyan yhdessä opettamalle kurssille, joka käsittelee uskontoa ja tiedettä Amazonian ja muiden maantieteellisten alueiden alkuperäiskansojen keskuudessa. Kurssilla keskusteltuja teemoja ovat tähän mennessä olleet esimerkiksi shamanismi ja dialogit kuolleiden kanssa, sekä persoonaa ja ihmismieltä koskevat ymmärrykset ja kosmologiat. Kokoan kiteytystä ja pohdintoja kurssin tiimoilta blogiin maaliskuussa kurssin päättymisen jälkeen.

Näkymiä kampusalueelta.

Eräs huomionarvoinen seikka täällä, joka nähdäkseni poikkeaa Suomen tiedekentästä, on kohtalaisen tiivis vuoropuhelu antropologian, uskontotieteen, psyko- ja neurotieteiden välillä mieleen, terveyteen ja hyvinvointiin liittyvissä kysymyksissä. Tätä vuoropuhelua minulla on ollut ilo todistaa Tanyan hostaamilla illallisilla, jossa keskustelun teemana oli mindfulness ja hasidismi. Aiheesta puhumaan saapui antropologi Don Seeman Emory Universitysta. Antropologian lisäksi Seeman on kasvavasti kiinnostunut uskonnollisten mielenharjoittamisen käytäntöjen neurotieteellisestä ajattelusta. Antropologeja, uskontotieteilijöitä ja neurotieteilijöitä yhteen koonneessa keskustelussa varsinkin kriittisen neurotieteen nähtiin voivan vahvistaa antropologiseen ja fenomenologiseen dataan perustuvia havaintoja sekä tuoda niille uskottavuutta lääketieteen edustajien silmissä ja samalla vahvistaa tutkijan omaa luottamusta näiden havaintojen paikkansapitävyyteen.

Kulttuurintutkimuksen ja lääketieteen välisen vuorovaikutuksen soisi Suomessakin voimistuvan huomattavasti tämänhetkisestä tilastaan. Tässä Kummastuksella on tulevaisuudessakin työsarkaa. Tosin viime aikoina alojen väliseen muuriin on vaikuttanut ilmaantuneen myös hienoisia lohkeamia, joiden välistä on havaittavissa joitakin valonpilkahduksia. Toisin sanoen hienoisia toivon merkkejä on ollut siitä, että kumma kenties aletaan tulevaisuudessa Suomessakin nähdä mielen alueeseen liittyvänä kysymyksenä ja olennaisena osana mielen toimintaa.

Eikä Yhdysvalloissakaan tilanne toki ole täydellinen.

Viime viikolla lääketieteellisen antropologian uranuurtaja, Harvardin psykiatri Arthur Kleinman saapui laitokselle kertomaan uudesta kirjastaan The Soul of Care — The Moral Education of a Husband and a Doctor, ja iltaa jatkettiin jälleen Tanyan luona. Kirjassa hän käsittelee amerikkalaista hoivan maisemaa henkilökohtaisten kokemustensa kautta, jotka liittyvät hänen vaimonsa, varhaiseen alzheimerin tautiin sairastuneen Joanin omaishoitajana vietettyyn vuosikymmeneen. Puhe kuten itse kirjakin oli hyvin koskettava ja henkilökohtainen. 

Arthur Kleinmanin omistuskirjoitus

Kleinman huomauttaa, että amerikkalaisessa lääketieteessä hoiva ymmärretään yksilöllisenä, vaikka se on todellisuudessa henkilöiden välistä. Keskeinen argumentti kirjassa on, että “hoiva on yhteiskunnan sosiaalinen liima”. Erityisesti neurologiaa hän kritisoi alana, jolla “ei ole mitään sanottavaa hoivasta”. Neurologien keskuudessa taustalla ei niinkään ole välinpitämättömyys kuin tietämättömyys, “he ovat sokaisseet itsensä siltä, mistä sairauksissa on perimmiltään kyse”. Vaikka hoiva on tai pitäisi olla lääketieteen keskiössä, on lääketieteen voinut amerikkalaisessa yhteiskunnassa nähdä etääntyvän hoivasta.

Kleinmanin mukaan hoivassa olennaista on vastavuoroisuus, jonka hän näkee hoivan ytimenä, sekä läsnäolo, joka näyttäytyy hänelle “byrokraattisen välinpitämättömyyden” vastakohtana. Lisäksi hoivan keskiössä on sietäminen (enduring), joka liittyy oleellisesti myös resilienssi-käsitteen kritiikkiin. Kleinmanin sanoin resilienssi on “Hollywood-fiktiota” —  “kukaan ei kimmoisa, kuin kuminauha, vaan olemme kaikki rikkinäisiä, kokemustemme merkitsemiä, haavoittamia ja muovaamia”. Hoivan antamisessa on kyse sietämisestä, toisinaan “sietämättömän sietämisestä”, mitä kiinalaiset kutsuvat “katkeruuden syömiseksi”. Hoiva on myös ihmisyksilön kehittymisen prosessi, ja lopulta, viimeistään läheisen poismentyä, on siinä kyse myös muistojen hoivaamisesta. Kummaa ei tässä yhteydessä erikseen mainittu, mutta myös monissa vainaajien kohtaamiseen liittyvissä kokemuksissa voidaan ajatella kyse olevan vastavuoroisista hoivasuhteista ja niiden vaalimisesta.

Cheers,

Kia

*Käännökset englanninkielisistä puheista allekirjoittaneen.

Kirjeenvaihtajamme Stanfordissa:

Kia Andell

Sosiologian väitöskirjatutkija ja Kummastus-hankkeen koordinaattori Kia Andell viettää kevätlukukauden 2020 tutkimusvierailulla Stanfordin yliopistossa, josta hän kirjoittaa muutaman viikon välein kuulumisia Kummastuksen kotisivuille.