Pauliina Aarva: Onko kokemus totta?

Kokemus on kaikille tuttua. Se on osa arkeamme. Koemme onnea, hämmästystä, kipua, surua ja makuja. Koemme samoja asioita kukin hyvin eri tavoin, yksilöllisesti. Voiko tällaiseen kokemukseen luottaa? Onko se totta? 

Tässä kirjoituksessa kuvaan fysikalistisen naturalismin ymmärrystä kokemuksesta, johon jo viittasin tämän kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa. Kommentoin erityisesti filosofi Galen Strawsonin näkemyksiä aidosta naturalismista (real naturalism). Kokemus voi aidon naturalismin mukaan olla fysikaalista eli aineesta ja energiasta koostuvaa, vaikka sitä ei tällä hetkellä pystytä fysiikan tutkimuksin osoittamaan. Tämä johtuu fysiikan hiljaisuudesta, johon palaan kirjoituksessani myöhemmin.

Kokemus voidaan nähdä myös toisin eli luonteeltaan dynaamisena, konstruktiivisena ja ympäristöön toiminnallisesti kytkeytyvänä. Kokemuksen suhdetta todellisuuteen voidaan tulkita pragmatistifilosofi William Jamesin (1842-1910) ajatteluun nojaten siten, että sitä, mikä vaikuttaa todellisuuteen, on myös kutsuttava todellisuudeksi. Toisin sanoen, jos kokemuksilla on joitakin vaikutuksia, ne ovat todellisia eli totta. Pragmatismin toisen klassikon, John Deweyn (1859-1952) mukaan kokemus ymmärretään ajattelun, toiminnan, sosiaalisten ja kielellisten merkitysten ja niiden seurausten muodostamaksi sensomotoriseksi järjestykseksi.. 

Mielestäni kokemuksen pragmatistinen määrittely on monilla tieteen aloilla järkevää ja käyttökelpoista. Aidon naturalismin mukaista ymmärrystä kokemuksesta puolestaan pidän kiinnostavana ja virkistävänä. Se edustaa jonkinlaista säröä tai murtumaa sellaisessa maailmankuvassa, jonka teorian mukaan kaikkeus ja kaikki sen oliot koostuvat ainoastaan fysikaalisesta aineesta ja kaikki kokemukset, henkiset ilmiöt mukaan lukien,t ovat palautettavissa eli redusoitavissa aineeksi. Aidon naturalismin mukaan kokemus ei välttämättä palaudu nykyfysiikan mitattavissa olevaan aineeseen.   

Luonnontieteellisessä selitysmallissa inhimillistä kokemusta pidetään sen subjektiivisuuden vuoksi epäluotettavana. Se saatetaan sulkea tutkimuksen ja sen käsitteistön ulkopuolelle siksi, että ei ole menetelmiä tutkia kokemusta kokemuksena. Luonnontieteet perustuvat fysikalistiseen naturalismiin. Se on maailmankuva, jossa todellisuudeksi ymmärretään vain fyysinen maailma ja jossa kaikki todellisuuden ilmiöt ovat selitettävissä luonnontieteellisesti fysiikan, kemian, matematiikan ja biologian avulla. Jos ilmiöitä ei pystytä tällä tavoin todentamaan, niitä ei fysikalistisen naturalismin katsannon mukaan pidetä todellisina tai tutkimisen arvoisina. Monet kokemukset ovat tällaisia ilmiöitä. Tietoisuuskin on jäänyt luonnontieteelle vielä arvoitukseksi.  

Tietoisuuden katsotaan nykytieteessä jollakin toistaiseksi tuntemattomalla tavalla kehittyneen aineesta laadullisesti erilaiseksi kuin biologinen keho on. Samalla silti ajatellaan, että tietoisuuden täytyy olla kytkeytynyt aineeseen. Esimerkiksi Tiede-lehden numerossa 7/2020 todetaan, että ”koska tietoisuus kipunoi aivoissamme biologisina prosesseina, ovat aivotutkijat nousseet avainasemaan sen salaisuuksien selvittämisessä.” Kokemus osana tietoisuutta ymmärretään usein neurokemiallisena liikehdintänä, jota määrittää kosmologi Kari Enqvistin ilmaisua lainaten ”hermosignaalin pulssinleveys”. Tietoisuuden ruumiillisuus ja mielen keholliset mekanismit ovatkin ajankohtaisia aivotutkimuksen kohteita. 

Aito naturalismi

Galen Strawson määrittelee kokemuksen tietoiseksi subjektiiviseksi tilaksi, joten se kuuluu hänen ajattelussaan tietoisuuden käsitteen piiriin. Nykytiedon valossa tietoisen kokemuksen erityisen tärkeitä rakennuspuita ovat kehollisuus ja tunteet.

Filosofian ”kovaa pähkinää” eli tietoisuuden ja aineen, esimerkiksi kokemuksen ja kehollisuuden välistä  suhdetta Galen Strawson pyrkii ratkomaan väittämällä, että kokemus, jossa yhdistyvät kehon ja mielen tilat, aistimukset ja tuntemukset, on fysikaalista. Se on fysikaalista, vaikka nykyfysiikka ei pysty selittämään sitä kokonaan. 

Strawson väittää myös, että materia on mahdollisesti tietoista jollakin tavoin, mutta emme tiedä miten. Tämä on mielestäni samantasoinen väite kuin se, että tietoisuus mahdollisesti kehkeytyy materiasta (aivojen avustuksella), mutta emme tiedä, miten.  

Galen Strawsonin mukaan aito naturalismi hyväksyy kokemuksen faktana, mikä erottaa aidon naturalismin yllä kuvatusta fysikalistisesta naturalismista. Strawson väittää, että kokemus on aidosti todellisuutta ja että se on vieläpä fysikaalista.Hän esittää teoksissaan The Subject of Experience (2017) ja Things That Bother Me: Death, Freedom, the Self, Etc (2018) tälle väitteelle perustelut, jotka vapaasti muotoiltuna tulkitsen näin: 

Varmuus yksilöllisestä olemisestamme nojaa juuri kokemukseemme. Jokainen meistä tietää, että itse (“minä”) on olemassa. Lukiessasi tätä tiedät, että sinä luet.  Asian totesi jo René Descartes 1600-luvulla (“Cogito, ergo sum” = “Ajattelen, siis olen”). Havaitsemme toisenkin yleisen varmuuden: tiedämme, että meillä on tietoisuus ja siihen kuuluva tietoinen kokemus, joka on subjektiivinen, laadullinen ominaisuus (“kvalia”).

Kokemus on fakta 

Jokaiselle, joka kokee todellisuuden puhtaasti ja luonnollisesti, kokemus on varmasti tunnettu, luonnollinen tosiasia. Se on välttämätön, ilmeinen ja todellinen aidon naturalismin lähtökohta. Siinä on suoraa realismia koskien tietoista kokemusta. Strawson tarkoittaa suoralla realismilla sitä, että kokemus on todella jonkun ihmisen oikeasti ja konkreettisesti läpielettyä tapahtumaa todellisessa elämässä. 

Otetaan esimerkiksi kivun tai värin tuntemus tai jokin maku: kun vaikkapa kuusivuotiaalle annetaan ruokaa, jonka mausta hän ei pidä, hän reagoi kokemukseensa jollakin tavalla. Realismi tarkoittaa tällöin sitä, että kokemus on suoraa. Kysymys ei ole siitä, onko esimerkiksi kivun, värin tai maun kokemus objektiivisesti, ulkopuolisen arvioimana, oikea. Kokemus ymmärretään suoran realismin näkökulmasta sellaisena asiana, että me tiedämme varmasti, kun se meillä on. Tällainen kokemus on suoraa, ei analyyttista.

Ihmisellä voi tietysti olla ulkoisten kriteerien perusteella totuudenmukaisiksi tai harhaisiksi määrittyviä kokemuksia maailmasta ja jopa omista tiedoistaan ja kyvyistään. Mutta kokemus kokemuksena on todellista riippumatta siitä, vastaako se muiden määrittämää todellisuutta. Uni on kokemus. Musiikin kuuntelusta saa kokemuksia. Kauhuleffa synnyttää pelon kokemuksia. 

Strawsonin mukaan kokemus on suoraa tietämistä jostakin asiasta. Siinä on elettyä kvalitatiivista eli laadullista piirrettä, joka ymmärretään täsmälleen sellaisena kuin se tavallisessa elämässä ilmenee. Kun meillä on jokin kokemus, tiedämme, että se meillä on. Kun maistaa vaikkapa omenaa, se on riittävää ja välttämätöntä, jotta tietää, miltä omena maistuu. Kun ihmisellä on tuo maun kokemus, se on sen asian tietämistä. Vaikka kokemus olisikin jossain suhteessa “väärä”, esimerkiksi suhteessa siihen millaisena muut asian kokevat, niin kuitenkin yleinen ymmärrys siitä, mitä kokemus on, on juuri sen kaltainen kuin kuusivuotiaan kokemus pahanmakuisen ruuan maistamisesta. Me siis tiedämme, mitä kokemus on.

Kokemuksen  määrittely suoraksi tietämiseksi kiistää fysikalistisen väitteen, että itse asiassa emme tiedä, mitä kokemus on. Kyllä me tiedämme. Se on yksinkertainen asia, mutta tämä pitää Galen Strawsonin mukaan sanoa ääneen nykyisessä akateemisessa ilmastossa. 

Näin määriteltynä kokemuksellisuutta ei voi redusoida ei-kokemukselliseksi. Jos naturalistiksi itsensä mieltävä ei hyväksy kokemusta luonnonmukaiseksi asiaksi, niin Strawsonin mielestä hän ei ole aidosti naturalisti, koska hän epäilee varmasti tiedetyn luonnollisen tosiasian olemassaoloa. Hän kieltää tosiasian, joka on kaikkein varmimmin tiedetty yleinen ja luonnollinen fakta. Tämä on Strawsonin mukaan keskeinen testi sille, onko ihminen aito naturalisti vai ei. 

Fysiikan hiljaisuus kätkee todisteita

Galen Strawsonin mukaan ne, jotka ajattelevat, että kokemus ei voi olla fysikaalinen, eivät ymmärrä fysiikan hiljaisuutta eli sitä osaa fysiikasta, joka ei pysty selittämään ja kuvaamaan jotakin asiaa. Fysiikalla on rajansa. Se ei kerro mitään siitä, miltä todellisuus tuntuu. Se vaikenee elämäntunnusta eli reaalisesta, todellisesta elämästä, joka on täynnä kokemuksia.

Aidot naturalistit tajuavat, että fysiikan tarjoama tutkimustieto ei anna perusteita ajatella, että kokemus ei voisi olla yhtä fysikaalinen kuin esimerkiksi sähkövaraus. Kokemus näyttää toki ulkoisesti erilaiselta kuin mikä tahansa käsin kosketeltava fysikaalinen esine, mutta tämä ei ole Strawsonin mukaan riittävä perustelu sille, että kokemus ei voisi olla kokonaan fysikaalista. On myös totta, että kokemus näyttää erilaiselta kuin fysikaalinen aine sellaisena kuin se tavallisesti fysiikan laboratorioissa hahmotetaan, mutta tämäkään ei anna syytä ajatella, että kokemus ei voisi olla täysin fysikaalista. 

Mehän emme tiedä tarpeeksi fysikaalisen maailman luonteesta väittääksemme, että sillä ei voi olla tietoisuutta ja siten myös kokemuksellisuutta. 

Aito naturalisti ei voi hylätä ajatusta, että fysikaalinen voisi olla täysin mentaalista.  Ei myöskään ole välttämätöntä olettaa, että fysikaalisella on kokonaan kokemuksellinen luonne. Saattaa kuitenkin olla niin, että kaikki fysikaalinen todellisuus on sellaista, että sillä on jotakin kokemuksellisia piirteitä. (Aihetta ovat pohtineet myös Thomal Nagel (2014) ja Bernardo Kastrup (2019).)

Panpsykismissä esimerkiksi ajatellaan, että esimerkiksi luontokappaleissa, puissa, järvissä ja maassa on tietoisuutta, kokemuksellisuutta tai henkeä. Aidon naturalistisen ajattelun perusteella ei tarvitse hylätä mahdollisuutta, että näin on. Toisaalta ei myöskään tarvitse hylätä mahdollisuutta, että panpsykismi on virheellinen kaikissa muodoissaan ja että fysikaalisella todellisuudella on kokemuksellista luonnetta ainoastaan, kun se on organisoitu tietyllä tavalla, toisin sanoen silloin kun se on  organisoitunut meidän aivoissamme.

Olipa miten tahansa, kaikki aidot naturalistit suhtautuvat realistisesti kokemukseen ja hyväksyvät sen juuri sellaisena kuin se on ja ilmenee. Sen olemassaolohan on varmasti tiedetty luonnollinen tosiasia. Aidot naturalistit arvostavat kokemuksen perusdataa eli siis kokemusta itseään. He kieltävät villin antinaturalistisen opin, joka suhtautuu tällaiseen perustavanlaatuiseen faktaan ikään kuin suurena ongelmana ja joka käsittelee sitä asettamalla sen kyseenalaiseksi enemmän tai vähemmän näkyvästi. Tieteessäkin, kuten lääketieteessä, kokemusta on väheksytty, ja edelleen saatetaan väittää, ettei sitä voi tieteellisesti tutkia. 

Mikään fysiikassa tai ylipäänsä luonnontieteessä ei tue kokemuksen totuudellisuuden kieltämistä tai kyseenalaistamista millään tavalla. Kokemus on kokijalleen totta. Se on yhtä totta kuin sekin, että emme näe tai ymmärrä, kuinka fysiikan tutkimuksen väitteet sopivat sujuvasti yhteen kokemusta koskevan aidon naturalismin esittämien faktojen kanssa. Ymmärryksen puute kuvastaa ihmisenä olemisen epävarmuutta ja haurautta, johon liittyy paljon ei-tietämistä. 

Ei ristiriitaa, vaan vaikeus integroida

Kuitenkaan näiden seikkojen ‒ sen että ”kokemus on kokijalleen totta” ja että ”emme ymmärrä, miten tämä väite sovitetaan yhteen fysiikan väitteiden kanssa” ‒ välillä ei ole selkeää yhteentörmäystä. Ei ole ristiriitaa fysiikkaa koskevien väitteiden ja kokemusta koskevien faktojen välillä. On ainoastaan vaikeus integroida näitä kahta kuvailevaa mallia toisiinsa.

Galen Strawsonin mukaan kokemusta ei voi järkisyin väittää olemattomaksi tai edes kyseenalaistaa sitä.  Tosin ei ole olemassa todistetta kokemuksellisen olemassaolosta konkreettisessa todellisuudessa. Ei ole myöskään evidenssiä siitä, että konkreettisessa todellisuudessa olisi ei-kokemuksellista. Tällaista evidenssiä ei voi ollakaan. 

Tässä kohdassa moni ajattelee olevan teoreettisesti ja ontologisesti ”taloudellisempaa” ja siis  yksinkertaisempaa olettaa aineen epäkokemuksellisuus mieluummin kuin aineen kokemuksellisuus todellisuuden peruselementtinä. Galen Strawsonin mielestä asia on juuri päinvastoin. Hänen perustelunsa on se, että mehän tiedämme, että kokemus ja kokemuksellinen todellisuus ovat olemassa, Sen sijaan me emme tiedä, että on olemassa jotakin ei-kokemuksellista todellisuutta.

Koska kokemus näyttää olevan tosiasia, todellisuuden kokemuksellinen puoli kannattaa ottaa todesta – myös tieteellisessä tutkimuksessa.   

Kirjallisuutta:

Alhanen K. 2013. John Deweyn kokemusfilosofia. Gaudeamus, Helsinki. 

Dewey J. 1929/2012. Kokemuksen ja järjen muuttuneet käsitykset. Kirjassa Filosofian uudistaminen. Vastapaino, Tampere,113-133.

Enqvist K. 2013. Ei toivoa, ei toivottomuutta. Teoksessa Pelkonen R., Huttunen MO., Saarelma K. (toim.) Sairaus ja toivo. Kustannus Oy Duodecim. Bookwell Oy, Helsinki, 207–212.

Honkasalo M-L. 2017. Johdanto. Kirjassa Mielen rajoilla. SKS. Turenki, 11-84.

James W. 1907. Pragmatism. E-book. Kindle edition.

James W. 1902/2011. The Varieties of Religious Experiences. Digireads.com Publishing. 

Kastrup B. 2019. The idea of the world. A multi-disciplinary argument for the mental nature of reality.  iff Books, Hampshire. 

Lehtonen J. 2011. Tietoisuuden ruumiillisuus. Mieli, aivot ja olemassaolon tunne. Bookwell, Porvoo.

Nagel, T.  2014 Mieli ja Kosmos. Miksi materialists-darwinistinen luontokästys on lähes varmasti epätosi. Basam Books.

Strawson G. 2017 The Subject of Experience. Oxford University Press, New York. Kindle Editon.

Strawson G. 2018. Things That Bother Me: Death, Freedom, the Self, Etc. New York Review Books. Kindle Edition, 152-175.

Toikkanen J. &  Virtanen I.A. 2018. Kokemuksen käsitteen ja käytön jäljillä. Teoksessa Toikkanen J. & Virtanen I.A. (toim.) Kokemuksen tutkimus VI. Kokemuksen käsite ja käyttö. Lapland University Press,  Rovaniemi, 7-24.

Tuuri K. & Peltola H-R. 2018 Toinen persoona musiikillisen kuuntelukokemuksen tutkimisessa. Teoksessa Toikkanen J. & Virtanen I.A. (toim.) Kokemuksen tutkimus VI. Kokemuksen käsite ja käyttö. Lapland University Press, Rovaniemi, 149-168.

Pauliina Aarva on yhteiskuntatieteiden tohtori ja terveyden edistämisen dosentti Tampereen yliopistossa. Tämä kirjoitus päättää hänen kolmiosaisen kokemustietoteemaisesta juttusarjansa, josta ovat aiemmin ilmestyneet osat “Kokemus parantumisen tutkimuksessa” ja “Kokemusnäyttö ja parantuminen”.

Pauliina Aarva: Kokemusnäyttö ja parantuminen

Kokemukset ovat väkevä voima parantumisessa. Niiden merkitys ei vähene, vaikka lääkkeiden tehoa tutkittaessa kokemusten vaikutus tutkimustuloksiin pyritäänkin mahdollisimman tarkasti poistamaan. Kaksoissokkoistetussa plasebokontrolloidussa lääkekokeessakin potilaan kuvaus oireistaan on kokemustiedon välittämistä. Luonnehtiessaan vaivojaan hän jakaa sen tiedon, jonka kokemus on hänelle tarjonnut. 

Lääkäri soveltaa kliinistä kokemustaan potilastyössä, kirjoittaa diagnooseja, lähetteitä, lääkereseptejä ja ohjeita. Asiakkaan kokemus on läsnä myös apteekissa itsehoitolääkkeitä farmaseutin kanssa valittaessa. Se on arkipäivää sairaanhoitajalle. Kokemukset liittyvät tavalla tai toisella kaikkien terveysalan ammattilaisten toimintaan. 

Mutta mikä merkitys niillä on parantumiselle?  

Ensiksikin pitää hahmottaa, mitä kokemuksella tarkoitetaan ja miten kokemus vaikuttaa. Toiseksi on ymmärrettävä, miten tuota vaikutusta voidaan luotettavimmin tutkia, ja kolmanneksi on ratkaistava, mikä on riittävä evidenssi sille, että kokemuksilla on jotakin vaikutusta terveyteen ja sairauteen. 

Kokemus on kaksijakoinen käsite

Tutkijat Jarkko Toikkanen ja Ira A. Virtanen kirjoittavat, että ”Kokemuksen käsitteessä on jotain, mikä tekee siitä poikkeuksellisen arvokasta yksilön kannalta samaan aikaan, kun se osallistuu jaettuun ja yleisesti hyväksyttyyn tietoon. Tällä kaksijakoisuudella on hyvät ja huonot puolensa. Yhtäältä se antaa yksilöllisyydelle arvon ja yksilölle luvan ilmaista kokemuksensa; toisaalta se mahdollistaa mielipiteen korottamisen tiedon kaltaiseen rooliin.”

Kokemuksellisuuden kaksijakoisuus on ihmisen olemuksen yksi perusulottuvuus. Kokemus on yksilölle aina totta. Hän tietää mitä kokee ja hän on oman kokemuksensa paras asiantuntija. Kokemus ei kuitenkaan aina ole identtinen reaalitodellisuuden kanssa, joka voidaan ymmärtää tietyn yhteisön jakamaksi käsitykseksi jostakin asiasta.  

Kokemustiedolla, jonka ihminen saa omista tuntemuksistaan, on perustavanlaatuista tutkimuksin osoitettua psykologista ja biologista merkitystä. Kokemukset ovat olennaisia niin ihmiselimistön terveyden ylläpitämisessä kuin häiriöiden syntymisessäkin. Ne vaikuttavat esimerkiksi useiden sisäelinten toimintaan, uneen, sisäeritys-, immuuni- ja hermojärjestelmiin.

Kokemustieto onkin välttämätöntä, jotta pystytään merkityksellisesti ja asianmukaisesti selittämään esimerkiksi psykoneuroimmunologisia ilmiöitä. Myös plasebovaikutus on valaiseva esimerkki kokemusvaikutuksista ja osoittaa havainnollisesti, kuinka tärkeitä kokemukset ovat.

Kehomielelliset kokemukset

Kokemusvaikutuksen perusta on inhimillinen kokemus. Perustan ymmärtämiseksi on huomattava, että kokemusta ei voi erottaa tietoisuuden ja mielen tarkastelusta. Se on tietoisuuden tapahtuma, vaikka se liittyy myös kehollisuuteen. Kokemukset vaikuttavat kehomielellisesti aistimuksina, tunteina ja mielentiloina, mikä tarkoittaa sitä, että kehon ja mielen toimintaa ei monestikaan voi erottaa toisistaan. Ne ovat yhtä. 

Myönteisiä, parantumista edistäviä kokemusvaikutuksia tuottavat hyvä ja turvallinen hoitosuhde ja -tilanne sekä potilaan uskon, toivon ja luottamuksen vahvistaminen, kuten myös voimaannuttava elinympäristö ja sosiaaliset suhteet. Monet kokemukselliset menetelmät, kuten psykofyysiset terapiat, taideterapiat, luonto, kosketushoidot ja muut kehomielihoidot edistävät toipumista ainakin osittain juuri kokemusvaikutusten välityksellä.  

Sitä mukaa kuin lääke-­, hoito-­ ja käyttäytymistieteellinen vaikutustutkimus alkaa ottaa huomioon hoitavina elementteinä kokemusvaikutusta vahvistavia tekijöitä, on mahdollista saada enemmän tutkimustietoa parantavista kokemuksista ja kokemuksellisista menetelmistä hoitopäätösten tueksi. 

Mitä on kokemusnäyttö?

Kokemusnäytöksi määrittelen tutkimuksin osoitetut todisteet kokemuksellisuuden vaikutuksista terveyteen, sairauteen tai hyvinvointiin. Jos väestötutkimuksissa toistetusti ja tilastollisesti pätevällä tavalla osoitetaan suuren joukon ihmisiä hyötyvän jostakin hoitomuodosta, sillä voidaan sanoa olevan jonkinasteista kokemusnäyttöä. 

Niin ikään näyttöä voidaan tuottaa metodologisesti pätevällä laadullisella tutkimuksella. Kokemusnäyttöä voi kertyä myös pragmaattisista, käytännön hoitokonteksteissa hankituista kliinisistä kokeista.   

Tiedeyhteisössä on erilaisia näkemyksiä siitä, miten tiede ja kokemukset liittyvät tai ovat liittymättä toisiinsa.  

Kokemusriippuvuus ja paradigmat

Uskomus terveystieteiden kokemusriippumattomuudesta on oikeutettu, jos tiede ymmärretään fysikalistisen ajattelutavan mukaan sellaisen tiedon hankinnaksi aineellisesta todellisuudesta, joka on numeerisesti esitettyä, matemaattisesti mallinnettua ja tilastotieteen menetelmin merkitseväksi osoitettua. Sellaista tuottaa esimerkiksi biolääketieteellinen perustutkimus. Se ei kerro mitään terveydentunnusta eli siitä, mitä on tuntea itsensä terveeksi, oirelevaksi tai sairaaksi, ja mikä merkitys näillä on ihmiselämässä. 

Uskomus terveystieteiden kokemusriippuvuudesta on oikeutettu, jos tiede ymmärretään pragmatistisen ajattelun mukaisesti sellaisen tiedon hankinnaksi elämismaailmasta, joka tulkitsee ja pyrkii ymmärtämään todellisuutta elettynä, koettuna elämänä. Tuotettu tieto voi olla numeerisesti tai sanallisesti (tai muin merkkijärjestelmin) esitettyä ja perusteltua. Sellaista tietoa tuottavat esimerkiksi lääketieteellisen antropologian, sosiologian, psykologian ja hoitotieteen holistisesti orientoitunut tutkimus. Tulkitseva ja ymmärtävä tutkimus ei kerro tilastotieteellisesti kausaalisuhteista, mutta se voi tuottaa pätevää kokemustietoon nojaavaa tutkimusnäyttöä erilaisista hoidon ja terveyden edistämisen interventioista. 

Tällainen karkea kahtiajako kuvaa peruseroja eri tutkijoiden tiedeajattelussa. Näkemyksissä heijastuvat erilaiset paradigmat eli tieteellisen tutkimuksen lähtöoletukset. Ne eivät kuitenkaan kuvaa käytännön tutkimustodellisuutta eli sitä, mitä tutkimuskentällä tapahtuu. Monitieteisissä hankkeissa nimittäin sovelletaan rinnakkain ja lomittain erilaisia tutkimusotteita, ja kokemuksella on paikkansa kummassakin paradigmaattisessa tutkimussuuntauksessa.

Kokemustutkimuksen professuureja?

Terveydenhuoltojärjestelmän tulevaisuuden haasteisiin vastaamiseen tarvitaan kokemusnäytön hyödyntämistä. 

Vaikeasti diagnosoitavista vaivoista kärsivien määrä lisääntyy. Terveydenhuollossa jopa kahdella kolmasosalla oireet jäävät lääketieteellisesti selittämättömiksi. Arviot toiminnallisista oireista ja oireyhtymistä vaihtelevat väestössä 4–30 prosentin ja perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon potilailla 10–50 prosentin välillä. Näille potilaille ei ole tarjolla satunnaistetuin kliinisin ”yksi hoito yhteen sairauteen” – kokein tehokkaiksi osoitettuja auttamistapoja. Siksi on kokeiltava tutkimatonta ja turvauduttava potilaiden ja hoitajien kokemusten tuomaan tietoon. 

Sama pätee mielenterveyden häiriöihin, jotka ovat yleisimpiä työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisen syitä. Siksi on panostettava mielenterveyden edistämiseen ja tehokkaaseen koettujen oireiden lievitykseen. 

Esimerkiksi masennusta ei voi hoitaa ottamatta huomioon potilaan kokemuksia, sillä ei ole olemassa objektiivisia biologisia testejä, kuten verinäytteitä tai kuvantamismenetelmiä, joilla sairaus voitaisiin diagnosoida. Masennus ei sijaitse aivoissa, vaan ihmisen arjessa toimintakyvyn heikentymisenä ja ikävinä kokemuksina. Kokemusnäytön nykyistä laajempi  hyödyntäminen saattaa merkittävästi monipuolistaa käytössä olevaa hoitovalikoimaa, joista yleisimpiä ovat lääkkeet ja psykoterapiat.      

Voi olla, että tulevaisuuden yliopistoissa työskentelee kokemustutkimuksen professoreita ja tutkijoita johtamassa monitieteisiä parantamisen hankkeita. Ehkä terveyden ja hyvinvoinnin ammattilaisia varten laaditaan kokemushoitosuosituksia vahvistamaan kokemuksen mahdollisimman tehokasta käyttöä terveydenhuollossa.

Kirjallisuus:

Jarkko Toikkanen & Ira A. Virtanen (toim.) Kokemuksen tutkimus VI: Kokemuksen käsite ja käyttö. Lapland University Press, 2018.

Sanna Selinheimo, Aki Vuokko & Pirjo Juvonen-Posti: Toiminnallisten häiriöiden kuntoutus. Sovellettavuus Kelan järjestämään kuntoutukseen ja vaikuttavat kuntoutusmuodot, 2019.

Pauliina Aarva on yhteiskuntatieteiden tohtori ja terveyden edistämisen dosentti Tampereen yliopistossa.  Tämä kirjoitus on toinen osa hänen kolmiosaisesta kokemustietoteemaisesta juttusarjastaan, joka julkaistaan Kummastus-blogissa kesäkuun 2020 aikana. Juttusarjan kolmas osa ilmestyy 15.6. Ensimmäinen osa “Kokemus parantumisen tutkimuksessa” on luettavissa täällä.


Pauliina Aarva: Kokemus parantumisen tutkimuksessa

Potilaiden kokemukset sijoittuvat etäälle luonnontieteisiin pohjaavan biolääketieteellisen tutkimuksen ydinkiinnostuksen kohteista:, kudoksista, soluista, geeneistä ja muista suuremmista tai pienemmistä ihmisruumin osista. Silti ”kokemus” elää terveystieteellisessä tutkimuksessa biolääketieteen objektivoidun kehon ja ihmisen sisäisen subjektiivisen tietoisuuden keskellä.

Parannus- ja hoitokeinojen vaikutustutkimuksissa kokemusta on subjektiivisen näkökulmansa vuoksi joskus kyseenalaistettu. Subjektiivisuuden ajatellaan vähentävän tutkimustulosten objektiivisuutta ja luotettavuutta.

Tähän perustuu esimerkiksi plasebon käyttö vertailevissa kliinisissä kokeissa. Plasebolääkkeen avulla pystytään arvioimaan, mikä on tutkittavan lääkkeen itsenäinen vaikutus ilman ns. kokemusvaikutuksen, kuten tilanne­ tai tunnetekijöiden tuomaa lisää kokonaisvaikutukseen. Terveydenhuollon toimivuuden, kuten palveluiden laadun arvioinnissa sen sijaan itse kokemuksista ollaan hyvin kiinnostuneita. Halutaan tietää, millaisia kokemuksia ja näkemyksiä ihmisillä niistä on.

Määrittelen kokemuksen subjektiivisesti merkitykselliseksi tietoisuuden tilaksi. Sitä ei voi erottaa tietoisuuden, aistimellisuuden eikä mielen tarkastelusta, vaan se on niille alisteinen. Tämä lähtökohta on otettava vakavasti, mikäli tarkastelun kohde on itse kokemus. On ymmärrettävä sen olemus tietoisuuden osana ja tämän ymmärryksen mukaan on päätettävä, miten tutkimuksen on siihen suhtauduttava tai miten se ylipäänsä voi siihen suhtautua.

Luonnontieteen periaattein toteutetuissa plasebokontrolloiduissa kliinisissä kokeissa tilastollinen, keskiarvoja painottava joukkonäkökulma sivuuttaa yksilöllisesti merkityksellisen kokemuksen eli yksikön ensimmäisen persoonan, ”minän”, näkökulman. Sokkoistettujen hoitokokeiden sisältämä metodologinen välttämättömyys häivyttää itse kokemuksen, joka liittyy plasebon tutkimuskäyttöön.

Duodecimin terveyskirjaston määritelmä ”lumelääke, näennäislääke, plasebo; aine joka ei sisällä farmakologisesti vaikuttavia aineita ja jota käytetään vaikuttavan aineen vertailuaineena kaksoissokkokokeessa” viittaa juuri termin varsin rajattuun käyttöalueeseen.
Plasebo-termi on kielenkäytössämme monimerkityksinen, mikä hankaloittaa joskus keskustelua. Siitä puhutaan edelleen virheellisesti, mutta melko yleisesti, huijaamisena tai petoksena. Näin kokemusvaikutusten hyvät seuraukset yksilölle usein käsitetään – ainakin julkisessa keskustelussa – nimenomaan “lume”- eli valevaikutuksiksi. Tässä yhteydessä yksilöllinen kokemus lähtökohtaisesti määrittyy epätodeksi.

Ihmistieteet eli humanistiset, yhteiskunta- ja käyttäytymistieteet ja erityisesti lääketieteellinen antropologia ovat kuitenkin tuoneet plasebokeskusteluun yhteisöihin ja kulttuureihin liittyvän kokemuksellisen puolen. Puhutaan kulttuurisesta vaikutuksesta sekä merkitysvaikutuksesta.

Plasebovaikutus on kokemusvaikutusta

Kun tutkitaan plasebon itsensä vaikutusta, selvitetään mitä seurauksia tutkittaville tuovat lumelääke tai -kirurgia, jotka periaatteessa ”eivät tee mitään” tai jokin muu metodi, jonka ei oleteta vaikuttavan mitenkään. Voidaan tarkastella niiden biologisia seurauksia kehossa, mutta myös sitä kuinka potilas tulkitsee näitä eli millaisia yksilöllisiä merkityksiä hän niille antaa. Juuri kokemuksen ja siihen liittyvän merkityksen välityksellä ”vaikuttamatonkin” voi vaikuttaa. Plasebo itsessään ei tee mitään, vaan se, miten se koetaan ja tulkitaan. Näillä on tutkitusti niin psykologisia kuin fysiologisiakin vaikutuksia. Dosentti Pekka Louhiala on julkaissut äskettäin aiheesta kirjan, jossa hän ehdottaa termeiksi hoivavaikutusta tai tilannevaikutusta.

Mielestäni kyse on terveyden ja sairauden hoitoon liittyvästä kokemusvaikutuksesta eikä plasebovaikutusta ole olemassakaan. Parantava tai pahentava kokemusvaikutus syntyy esimerkiksi odotuksista, mielikuvista, toivosta ja luottamuksesta hoitosuhteessa. Myös luonto, taide ja elämykset tuottavat kokemusvaikutuksia. Niiden terveystieteellinen tutkimus onkin vilkastumassa. Plasebomenetelmien tuottamia kokemusvaikutuksia on myös alettu tutkia. Tutkijoilla on oma monitieteinen yhdistyskin.

Kokemuksen tutkimuksen keskeinen lähtökohta on ottaa subjektiivinen kokemus todesta. Subjektiivisen kokemuksen ontologinen luonne ja tietoperusta on hyväksyttävä eli kokemus on nähtävä sellaisena kuin se reaalimaailmassa ilmenee kokijalle. Kokemuksen erityislaatuisuus ja ensimmäisen persoonan näkökulma ovat arvokkaita tutkimuksen kohteita.

Kun esimerkiksi tutkitaan parantumiskokemuksia, huomion kohde on yksilöllinen ja suora parantujan kokemus. Ei välttämättä tarvitse kysyä onko parantumiskokemus totta joidenkin muiden arvioitsijoiden, kuten lääketieteen, biologian tai psykologian asiantuntijoiden mielestä. Parantumiskokemuksen tutkimus selvittää, mitä kokija itse ilmaisee siitä ja mitä merkityksiä hän sille antaa ja miten nämä heijastuvat hänen elämäänsä ja ympäröivään maailmaan.

Myös auttajan kokemusten tutkimus on tärkeää, koska hoito, parantaminen ja parantuminen ovat useimmiten vuorovaikutuksellinen tapahtuma. Tällainen tutkimus antaa tietoa myös parantajan ja parannettavan suhteesta ja tämän suhteen merkityksestä asiakkaan parantumis- ja hoitoprosessissa.

Siinä kokija, missä parantuja

Yksilöllistä kokemusta laadullisesti tarkasteleva tutkimus syventää hoitotutkimusta ja laajentaa sitä potilaiden, käyttäjien ja asiakkaiden suuntaan. Ihmistieteet kohtaavat kuitenkin haasteita juuri kokemuksen yksilöllisen luonteen vuoksi.

Hoitovaikutusten tutkimuksessa fysikalistinen naturalismi hallitsee nykyisin biolääketieteellistä tutkimusta, joka on tuonut tavattomasti hyvää terveydenhuoltoomme. Siinä teoreettinen lähtöoletus on, että ihmistä koskevat ilmiöt nähdään palautuviksi biologian, kemian ja fysiikan keinoin mitattaviksi faktoiksi. Tämä tarkoittaa, että sisäisestä, yksilöllisestä kokemuksesta ei edes periaatteessa voi saada tietoa, joten se jää tutkimuskiinnostuksen ulkopuolelle. Luonnontieteellä ei myöskään ole menetelmiä itse koetun tai sen merkitysten tutkimiseen.

Ihmistieteillä on käytössään myös ymmärtäviä ja tulkitsevia menetelmiä. Mutta jos terveystieteellinen tutkimus tavoittelee luonnontieteen menetelmällistä ”jämäkkyyttä” ja sen soveltamista ihmistieteelliseen kokemuksen tutkimukseen, menetetään tutkimuskohteen, kokemuksen, olemus ja erityislaatuisuus. Toisin sanoen ihmistä luonnontieteellisesti tarkasteleva tutkimusote ei kuvaa riittävän tarkasti sitä todellisuuden osaa tai aluetta – ihmistä kokijana – jota esimerkiksi hoidon kokemusvaikutusten tutkimuksen pitäisi koskea.

Tiedetään, että positiiviset aistimukset, tunteet, mielikuvat sekä uskon ja toivon kokemukset tukevat terveyttä ja paranemista. Kielteiset hoitokokemusvaikutukset puolestaan saattavat näkyä huonontavina kokemusvaikutuksina.

Hyödyntämällä ennakkoluulottomasti erilaisia tutkimusmenetelmiä terveystieteellinen kokemuksen tutkimus voi yhdistää biolääketieteen objektivoidun kehon ja ihmisen sisäisen subjektiivisen kokemuksen integroiduksi kokonaisuudeksi.

Meditaation käytäntö ja tutkimus kuvaavat oivallisesti tätä linkittymistä. Meditaation hyödyistä on maailmanlaajuisesti kokemusta satojen, jopa tuhansien vuosien ajalta. Sitä on raportoitu myös tiedejulkaisuissa. Viime vuosikymmeninä meditaation tuomat keholliset muutokset ovat nousseet huomion kohteeksi aivokuvantamisen kehittymisen myötä. Samalla on ymmärretty, että meditaatio ei ole ”vain” mielen huoltoa, vaan se on kehomielihoito.

Kirjallisuutta ja lisätietoa:

Daniel E. Moerman: “Against the “placebo effect”: A personal point of view”. Complementary Trerapies in Medicine 2/2013
Pekka Louhiala: Placebo Effects: The Meaning of Care in Medicine, Springer 2020
Tieteen termipankki:
http://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:naturalismi
https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:fysikalismi

Pauliina Aarva on yhteiskuntatieteiden tohtori ja terveyden edistämisen dosentti Tampereen yliopistossa. Tämä kirjoitus on ensimmäinen osa hänen kolmiosaisesta kokemustietoteemaisesta juttusarjastaan, joka julkaistaan Kummastus-blogissa kesäkuun 2020 aikana. Juttusarjan seuraavat osat ilmestyvät 10.6. ja 15.6.

Voit lukea lisää Aarvan ajatuksia kirjoittajan omasta blogista: https://liinanblogi.com

Marja-Liisa Honkasalo: Kumman ja käsittämättömän jäljillä

Arkiymmärrärryksen ylittävät kokemukset ovat yleisempiä kuin ajattelemme. Yli puolet ihmisistä on esimerkiksi nähnyt outoja asioita tai kuullut ääniä, joilla ei ole osoitettavaa lähdettä. Joku on kohdannut kuolleen omaisen, toinen aistinut ennalta tapahtuman, joka on myöhemmin toteutunut. Kokemukset saattavat olla ohimeneviä ja ainutkertaisia. Ne vaihtelevat historian kuluessa ja ovat kriisitilanteissa tavallisempia ja sekä kokijoille että heidän läheisilleen tärkeitä, kuten Satumaarit Myllyniemi kirjoittaa Kummastus-blogissa. Tyypillistä niille on intensiivinen vieraus, outous, joka voi jäädä vaivaamaan ja saattaa jättää jälkeensä elämänmittaisen syyn etsinnän. Kokemukset saattavat myös muuttaa kokijan koko elämänkulun.

KOKEMUKSET VAIKUTTAVAT

Sigmund Freud on aihetta kuvaavassa esseessään Unheimlich kuvannut vuonna 1919 kummia kokemuksia sellaisiksi, joissa keskellä arkista elämää jokin tavallinen ja tuttu muuttuu äkkiä vieraaksi, jopa kammottavaksi. Samanaikaisesti kokemuksessa on jotain tuttua sekä suunnattomalta tuntuvaa vierautta, joka saattaa saada ruumiin sanattomaksi, jäykäksi tai puutuneeksi. Freud on tavoittanut kokemuksesta olennaisen piirteen: oudon kaksinaisuuden. Länsimaisessa mielessä ei ole helppoa ymmärtää jotain sellaista, joka on yhtä aikaa itsensä vastakohta.

Unheimlich on rajailmiö ja siksi se tuottaa hankaluuksia yhteiskunnallisille käytännöille, kuten tieteelle ja julkishallinnolle. Modernin yhteiskunnan käsitteistössä vallitsee dikotomiseksi rakennettu raja normaalin ja epänormaalin välillä. Koska kummaa kokemusta on vaikeaa osoittaa todeksi niillä totuuden kriteereillä, jotka luonnontieteellä ja siihen rakentuvaan maailmankatsomukseen pohjautuvilla instituutioilla on käytössään, se arvioidaan useimmiten normaalista poikkeavaksi, useimmiten sairaudeksi. Tästä seikasta koituu ihmisille paljon vaikeuksia, joiden lievittämiseen ja tunnistamiseen haluamme Kummastus-hankkeessamme paneutua.

Tutkijoina olemme joutuneet hylkäämään arvottavina ja normatiivisina tutkimuskohteestamme käytetyt tavanomaisimmat käsitteet, jotka viittaavat joko paranormaaliin, yliluonnolliseen tai aistiharhoihin. Lähtökohtanamme on kokijoiden ensimmäisen persoonan näkökulma, jota me pidämme ratkaisevana suhteessa siihen, mitä voidaan arvioida päteväksi kokemuksesta saatavaksi tiedoksi: kokijan tulee voida luottaa tutkijan tekemään kuvaukseen. Emme voi luokitella ihmisten kuvaamia kokemuksia harhoiksi – tai luonnon tai normaalin tuolla puolen oleviksi – kuulematta heidän omia arvioitaan kokemuksensa alkuperästä tai luonteesta.

KUMMAN KÄSITE

Normaalista poikkeavan käsitteen sijaan tutkijaryhmämme Mieli ja toinen -hankkeessa (Suomen Akatemia 2013–2016) on ehdottanut kumma-termin käyttöä. Kumma kokoaa käsitteellisesti yhteen jotakin hyvin olennaista kaksoismerkityksessä: ilmiö on kummallinen ja häiritsevä yhteiskunnallisten asiantuntijalaitosten, esimerkiksi terveydenhuollon, edustaman materialistisen maailmankuvan perusteella samalla, kun se on käsittämätön, outo ja kummallinen kokijalleen.

Kokemuksista käytettynä käsitteenä kumma eroaa yliluonnollisesta ja paranormaalista koska kumma ei viittaa poikkeavuuteen luonnollisesta eikä normaalista. Poikkeaminen ei ole yhteiskunnassamme neutraali vaan arvotettu tapahtuma, ja se on yhteiskunnallisten instituutioiden, kuten lääketieteen, toimesta tulkittu patologiaksi tai sairaudeksi. Tästä on ollut kokijoille usein vaikeita seurauksia elämässä. Käsitteenä kumma huomioi kokemuksen oudon elämysluonteen ja samalla sen, miten se on outo, vieras ja patologiseksi tulkittu hallintoviranomaisten näkemysten piirissä. Kumman kokemuksen avulla ei esimerkiksi voida  perustella kiistakysymyksiä oikeudessa, sosiaalitoimen käytännöissä eikä poliittisessa päätöksenteossa.

Kumma viittaa kokemuksiin ja ilmiöihin, jotka ovat arkikokemuksesta erilaisia ja jotka liittyvät selittämättömiin ilmiöihin. Termi ei ota kantaa näiden ilmiöiden ontologiaan, vaan niiden asemaan toisaalta kokijoiden itsensä, toisaalta valtakulttuurin maailmankuvassa. Vaikka kokijat itse alkaisivat pitää esimerkiksi toistuvaa ennalta tietämistä tavallisena, he tietävät, että muut ihmiset voivat kummeksua sitä. Kumma jättää myös tilaa kokijoiden omille tulkinnoille. Monet kokijat käyttävät ”henkimaailman” käsitettä, mutta se on vain yksi selitys kummalle eikä vastaa kaikkien näkemystä. Jotkut puolestaan katsovat että kumma kuuluu taiteellisen tai muun luovan prosessin keskeisiin ominaisuuksiin.

Kuvaavaa tutkimuskohteellemme on, että neutraalia käsitettä ei ole helppoa löytää. Kumma haastaa käsitteenä modernin tieteen dikotomioita ja aiheuttaa päänvaivaa tutkijoille, työskentelivätpä he sitten kulttuurintutkimuksen, sukupuolentutkimuksen, yhteiskuntatieteen, uskonnon tutkimuksen tai lääketieteen parissa. Ilmiö, joka ei noudata kulloisenkin yhteiskunnan tieteellisiksi arvioituja kriteereitä tai normatiivisia sääntöjä, määritellään ylijäämäksi. Se on rajaton, koditon, kumma, queer – ja epätieteellinen. Näillä termeillä määritellään usein myös ilmiöiden tutkijaa.

LÄNSIMAISUUDEN ONGELMA

Kumma-käsitteen ongelma on kuitenkin sen etnosentrisyys ja rakentuminen modernin länsimaisen yhteiskunnan maailmankatsomuksen varaan. Luonnollisen ja yliluonnollisen välinen tarkka rajanveto on luonteenomaista anglosaksisessa kulttuuripiirissä ja joustavampaa sen ulkopuolella. Maailman kulttuureille on laajemmin ottaen sekä historiallisesti että nykypäivänä ominaista todellisuuskäsitys, jossa havaittava arkitodellisuus muodostaa vain pienen osan inhimillistä kokemusmaailmaa. Anglosaksisen modernin kulttuuripiirin ulkopuolella inhimillinen arkitodellisuus koetaan useammin osana laajempaa, jaettua, kerrostunutta tai verkottunutta todellisuutta, jossa ei-inhimillisillä ja aineettomillakin toimijoilla kuten luonnonilmiöillä, jumalilla, haltioilla ja kuolleiden hengillä on omat roolinsa ja merkityksensä. Meidän kulttuuripiirimme ulkopuolella todellisuuskuvat voivat lineaarisen sijaan myös olla kehämäisiä tai seurata toisiaan jatkumona. Kummalle ei ole siis luultavasti analyyttisenä käsitteenä edes tarvetta, koska todellisen ja epätodellisen rajapyykit ovat radikaalisti erilaiset.

Mieli ja toinen- ja Kummastus-hankkeissamme olemme käyttäneet kumman käsitettä työvälineenämme ja olemme tietoisia siihen sisältyvistä kulttuurisista vinoutumista. Olemme käyttäneet kumman kanssa synonyyminä kuvailevaa termiä ”arkiymmärryksen ylittävä kokemus”. Myös queer-tutkimuksessa käytetty kumman käsite tavoittaa kaksinaisuuden: sekä mieltä koskevan tieteellisen tiedon kyseenalaistamisen että identiteettipolitiikan kysymykset.

KUMMA JA KÄSITTÄMÄTÖN

Olen vastikään yhdessä alkuperäiskansojen kulttuuria tutkivan Pirjo Virtasen kanssa ehdottanut kumma-termin korvaamista käsittämättömällä. Useat tutkijat filosofi William Jamesista asti ovat puhuneet näkymättömistä ilmiöistä. Näkymättömän käsite kuitenkin viittaa liiaksi näköaistimukseen, jolla on länsimaisen kulttuurin painolasti. Käsittämätön puolestaan tavoittaa jotain mikä ei ole käsillä, ei ole kouriintuntuvaa. Se tuo mukanaan myös koskettamisen, aistimuksellisen piirteen, joka kumman kokemuksessa on keskeinen – ihmiset kertovat usein joutuneensa kumman koskettamiksi. Koskettaminen korostaa kokemuksen ruumiillisuutta samoin kuin sitä, että se tapahtuu mielen, ruumiin ja maailman välillä eikä ainoastaan mielen sisällä.

Toinen toistuva ilmaus on, että kokemus kummasta on ollut sanoin kuvaamaton, uskomaton tai sellainen, joka menee yli käsityskyvyn ja ymmärryksen. Filosofi Seppo Sajama huomauttaa, että sanoin kuvaamaton käsittää kaksi erilaista tyyppiä. Ensinnä sanoin kuvaamatonta kokemusta voi olla erittäin vaikeaa kuvata propositionaalisesti eli siten, että sen voisi ilmaista muodossa ”tiedän, että…”. Toisaalta sanoin kuvaamaton kattaa kokemukset, joista kokija arvioi, ettei hän pysty ilmaisemaan niiden keskeistä sisältöä mitenkään. Tämä ei ole silti estänyt ihmisiä yrittämästä, Sajama toteaa. Mieli ja toinen –hankkeeseen kerääntynyt kirjeaineisto on tästä yhtenä esimerkkinä: ihmiset ovat kirjoittaneet kummista kokemuksistaan pyytämättä ja monet useita kirjeitä, ja tuskin yksikään niistä on alle sivun mittainen. Kolmas näkökulma liittyy kontekstiin ja vuorovaikutukseen. Sanoin kuvaamattomuuden kokemus ja mahdollinen mykistyminen sitä kertoessa on suhteessa kuuntelijan vastaanottavuuteen. Kansatieteen tutkija Laura Stark on kuvannut puuttuvan vuorovaikutuksen tilaa “ymmärtämättömyyden ja jakamattomuuden tilaksi”.

KUMMA JA TAPA  TIETÄÄ

Kumma ilmiönä ja vieraskokemuksena haastaa tieteen rajoja. Siitä huolimatta että se on vaikuttanut niin fenomenologiseen kuin psykoanalyyttiseen ajatteluun yhtälailla kuin taiteeseen sekä kulttuurin ja taiteen tutkimukseen, se on pysynyt tieteen, erityisesti mielen tutkimuksen piirissä eräänlaisena nimettömänä ulkojäsenenä, likana, joka uhkaa kategorioiden järjestystä, kuten antropologi Mary Douglas tiivistää klassikkoteoksessaan Puhtaus ja vaara (1966). Kumma suljetaan edelleen tieteen arvostamien tutkimuskysymysten ulkopuolelle. Se on kuitenkin haaste tutkimukselle, metodinen prisma jonka lävitse voi kysyä, miten hämärä, vieras, heterogeeninen Toinen on tapa tietää?

Nämä kysymykset ovat yhteiskunnallisesti ajankohtaisia. Ne liittyvät käsityksiimme tietämisen rajoista. Ne johtavat tiedon uudelleenarvioimiseen myös sellaisten ruumiillisten prosessien avulla, joihin kumman aistimellinen kokeminen lukeutuu. Kummaa ei voi tarkkaan määritellä, ja se muuttaa kokemustamme ja suhdettamme todellisuuteen ja siihen, mitä pidetään varmana, mitä totena. Käsitteen esiin nostama haaste kuvastaa laajalti ilmaistua tyytymättömyyttä kulttuuriseen luokitteluun normaalin ja patologisen välillä ja siitä juontuvaan ihmisten ja väestöryhmien hallintaan. Sen vaikutus ulottuu eri rekistereihin, kaikkeen, missä on kyse vieraskokemuksesta: kulttuuriin, ajatteluun ja aistisuuteen, ruumiiseen ja mieleen.

Onko kummaa mahdollista tutkia herkistymättä rajoille ja raja-askelille, myös tutkimuksellisessa kanssakäymisessä? Kokemuksen ja taiteen singulaarinen luonne, se että kokemus elää vieraudesta kyseenalaistaen tunnettuja luokituksia ja järjestyksiä, mahdollistaa kumman kohtaamisen. Taiteessa outoja ja vieraita asioita on käsitelty osana taiteellista prosessia Tämä edellyttää keskittymistä tieteen ja taiteen rajapintaan, siihen mitä tiede ja taide jakavat ja mitä ne vierastavat toinen toisessaan.

Suositeltavaa kirjallisuutta:

Douglas, M. (1996). Purity and danger. London: Routledge and Kegan Paul. Suom. Puhtaus ja vaara.

Freud, S. (1919/2016). Kammottava. Suomennos Mirja Rutanen. Teoksessa: Estetiikan klassikot I. Toim. Reiners, I., Seppä, A. ja Vuorinen J. Tallinna: Gaudeamus oy.

James, W. (1902/1994). Varieties of Religious Experience. Random House, New York.

Sajama, S. (2002). Mitä on uskonnollisen kokemuksen noeettinen laatu? Teoksessa Kokemus. Toimittaneet Leila Haaparanta ja Erna Oesch. Acta Philosophica Tamperensis vol 1. Tampere University Press, Tampere.

Stark, L. (2003). The Magical Self: body, society and the supernatural in early modern rural Finland. Suomalainen tiedeakatemia, Helsinki.

Virtanen, P. & Honkasalo M-L. (2020). New Practices of Cultural Truth Making. Evidence Work in Negotiations with State Authorities. Anthropology of Consciousness 31 (1), 63–90.

Kirjoittajatiedot:

Marja-Liisa Honkasalo on kulttuurintutkija ja Mielen rajoilla -teoksen toimittaja. Hän vastaa kummastus.utu.fi sivustosta ja on Turun yliopiston Kliinisen laitoksen emerita-professori. Hän toimii Koneen säätiön tutkijana Taideyliopiston hankkeessa Ruumis ja toinen- elettyjä mahdottomuuksia.

Satumaarit Myllyniemi: Lohdullinen yliluonnollinen sota

Sodan yliluonnolliset kokemuskertomukset kuvaavat sitä, kuinka erottamattomasti sidoksissa ihmisten elämät ovat toisiinsa. Kertomusten jakaminen on ollut, ja on edelleen, yhteisen tunnesiteen löytämistä, sovinnon etsimistä ja arvokkaan kulttuuriperinnön siirtämistä nuorille polville. Hurjat ja kauniit kertomukset kantavat ja auttavat meitä. 

”Isoäitini, Mattilan emäntä, näki varhain aamulla 1.10.1939 unen. Tummat pilvet nousivat itäiselle taivaalle, myrsky yltyi, Suomen lippu tangossa tutisi, värisi ja huojui. Tanko oli katkeamaisillaan. Lippu oli jo melkein maahan painunut, mutta viimein tuuli hellitti ja tanko kohosi pystyyn. Uni tulkittiin näin: Tulee aika, jolloin Suomi vapisee, vaan ei kaadu.” (SmM 2017.)

Mattilan talo sijaitsi talvisodan päänäyttämön, Raatteen tien, varressa Suomussalmella. Talo poltettiin talvisodassa. Mattilan emäntä toivoi, että uni jäisi muistoksi jälkipolville. Unta on suvussa ylpeydellä muisteltu.

Lohdullisia, yhteisiä, yhdistäviä, voimaannuttavia ja isänmaallisia. Sellaisia ovat suomalaiset toisen maailmansodan yliluonnolliset kokemukset.

Sota mullisti suomalaisten ihmisten elämän ja herkisti arjen ylittäville kokemuksille. Ne syntyivät epätietoisuudesta ja pelosta. Ennemerkkeihin tartuttiin ja unet otettiin vakavasti.

Kirjoitan Turun yliopistoon väitöskirjaa toisen maailmansodan suomalaisista yliluonnollisista kokemuksista. Tarkoitukseni on tehdä näkyväksi tiedon katveeseen jäänyt ja vaiettu menneisyys ja nostaa esiin kertojien merkitykset. Tutkin kokemuksia tunnemuistoina, ja pohdin, millainen potentiaali sotakokemuksilla on kulttuuriperintönä jälkipolville. Olen kuullut sodan kokemuskertomukset 218 ihmiseltä.

Kokemukset kuvaavat inhimillistä selviytymiskamppailua sotarintamilla, kotirintamalla ja evakkoteillä. Yliluonnollisia on koettu yksin, pienessä porukassa ja isolla joukolla. Kokijat ovat naisia, miehiä, lapsia ja isovanhempia. Heitä on ympäri Suomen. Omakohtaisia kokemuksia on aineistossani viidennes. Perimätietona, pyhinä perhemuistoina, siirtyneitä on suurin osa.

Kokemukset ovat erilaisia enteitä, aavistuksia ja näkyjä omasta, läheisen ihmisen tai Suomen kohtalosta. Eniten on kokemuksia toisilleen rakkaiden ihmisten välisistä yhteyksistä sotarintamien ja kotirintaman välillä.

Yleinen on kokemuskertomus sotilaasta, joka aavistaa kaatumisensa ja antaa tovereilleen tupakkansa, kellonsa ja lompakkonsa, koska hän ei niitä enää tarvitse. Toistuva on myös kertomus sotilaan näyttäytymisestä kotona samalla hetkellä, kun hän kaatuu rintamalla. Hän esimerkiksi koputtaa kodin ikkunaan merkiksi omaisille. Suomen ja Karjalan kohtalo herättivät huolta, ja suomalaiset ennustavat sotien alkamista, päättymispäivää ja alueluovutuksia. Sodan kulusta oli kiinni oma ja läheisten elämä.

Kokemukset olivat sota-aikana yleisiä ja niiden taustalla telepatia, intuitio, etiäinen tai varjelus. Moni tapaus on jäänyt kokijalle selitysyrityksestä huolimatta selittämättömäksi.

”Olemme Jurvan korvesta kotoisin. Kirkonkylästä oli kotiin matkaa yhdeksän kilometriä. Kun isä lähti talvisotaan, niin äiti oli raskaana ja jäi yksin huolehtimaan kaikesta. Äiti pelkäsi pimeää. Kun tuli sota, niin hän rukoili: Jumala, minun pitää neljän lapsen kanssa olla, ota minulta tämä pelko pois. Enkelit laskeutuivat hänen oikealle ja vasemmalle puolelleen. Äiti tunsi, että siinä ne varjelijat nyt sitten olivat. Siitä lähtien hän ei enää pelännyt. Äiti avautui kokemuksestaan vanhana ennen kuolemaansa. Pidän äitiäni hyvin rohkeana ihmisenä, ja tällainen tausta hänellä on rohkeudelleen.” (SmM 2017.)

Sodan kokemukset kertovat siitä, miten yliluonnollinen on auttanut kriisitilanteessa, ja miten kokemus on tuonut lohtua, turvaa, helpottanut ahdistusta ja antanut vastauksia.

Kokemukset ovat vaikuttavia esimerkkejä vahvasta suomalaisesta sodan tunnehistoriasta. Tulkitaanpa kristinuskon, kansanuskon tai ateismin kautta, on itse kokemuksen merkitys pohjimmiltaan hyvin samanlainen. Mystiset kokemukset yhdistävät suomalaiset ihmiset maailmankatsomuksesta riippumatta.

”Isä kertoi jutun Karjalankannaksen suurtaisteluista Tali-Ihantalassa kesällä 1944. He makasivat maassa, kun Stalinin urut pauhasivat. Siinä oli muutaman sekunnin hiljainen hetki ja isä kuuli naisen äänen: Siirry heti pois tästä paikasta. Isä totteli. Ja siihen paikkaan, josta hän lähti, tuli täysosuma ja syvä kuoppa. Isä kertoi meille sotakokemuksiaan 1950-luvun lopussa. Hän ei uskonut yliluonnolliseen, ei kertonut kummitusjuttuja ja nauroi ufoille, piti niitä akkojen höpinänä. Mutta tämä kokemus oli hänelle sellainen, jonka hän kertoi monta kertaa. Isällä oli kertoessaan kasvoilla aina tietty ilme. Vaikutti siltä, että siinä mielessä hän uskoi ihmeisiin. Ei isä tätä kokemusta yrittänytkään tulkita. Hän vaan sanoi, että se ääni kuului, ja koska hän totteli, niin henki säilyi.” (SmM 2017.)

”Vuonna 1922 syntynyt veljeni puhui minulle vanhoilla päivillään vuolaasti sodasta. Nuorempana hän kertoi sodasta vähemmän. Se johtui varmaan yleisestä ilmapiiristä. Eli sodasta vaiettiin, oltiin poliittisesti arkoja tuomaan esille jopa itsekoettuja. Vanhempana veli oli ikään kuin tasapainossa näiden kertomusten kanssa. Hän halusi antaa ne jälkipolville.” (SmM 2017.)

Kokemukset ovat jättäneet suomalaisiin syvän jäljen. Rakkaudella kerrotut tunnemuistot halutaan tuoda esille, koska aika on kypsä. Sodasta on kulunut aikaa riittävästi, kipeimmät haavat on nuoltu. Haavoittuvista ja vaikeista muistoista voi kertoa, koska Suomi on moniarvoistunut ja hyväksyvämpi erilaisille äänille.

Hyvin herkkiä ovat sotaorpojen kokemukset. Tämä kokemus isästä on kannatellut pienestä tytöstä vanhuuteen, läpi koko elämän.

”Oli kaunis kesäpäivä elokuussa 1941. Seisoin kotini ulkorappusella maatilan luonnonkivellä päälläni vaaleansininen mekko, jossa oli pieniä kukkia. Katselin poutapilviä ja näin pilven päällä isäni hahmon sotilasasussa. Kerroin tuvassa: Isä katselee taivaalta ja hänellä on sotilaslakki päässään. Pian tämän jälkeen isäni kaatui. Hän oli itsekin aavistanut kuolemansa ja sanonut kavereilleen, että eipä hän iltaa näe. Isä tuli minua tervehtimään.” (SmM 2017.)

Avautuminen kokemuksista on ollut erittäin tärkeää. Ja ihmiset ovat avautuneet. He ovat kertoneet kokemukset syvällä rintaäänellä.

”Kirjoitin puhtaaksi isäni sotamuistelmia yhden kesän. Itkin, kun tajusin miten järkyttäviä muistoja ne ovat. Vaikka isä sanoi, ettei hän voinut edes kaikkea kertoa. Hän oli pitänyt kaiken sisällään, mutta nyt se oli purkautunut.” (SmM 2017.)

Kun kertomukset moniäänisinä liittyvät yhteen, on kokonaisuus enemmän kuin osiensa summa. Syntyy ainutlaatuista kulttuuriperintöä, jossa on läsnä intiimiys, esteettisyys ja ihmeellisyys.

Nuorille yliluonnolliset kokemukset avaavat salaperäisen tunnemaiseman sotaan. Jälkipolvet voivat kertomusten kautta eläytyä sodan arkaan puoleen.

*

Taistelua koronaa vastaan verrataan sotaan. Sanotaan, että sota on edellinen kaikkia suomalaisia koskettanut kriisi. Taas peräänkuulutetaan sitä kuuluisaa talvisodan henkeä, yhteisöllisyyttä. Kaikkien on oltava mukana taistelussa yhteistä virusvihollista vastaan.

Lihaa purkitetaan ja päivittäin kerrotaan kuolleiden luku. Näkymätön, koko ihmiskuntaa syleilevä vihollinen herättää pelkoa, kauhua ja lietsoo hysteriaa. Extrabonuksena näytetään kuvia ruumiskonteista sairaaloiden pihoissa. Hermot kiristyvät. Syytellään toisiamme. Kuka on taudinlevittäjä, kuka puhdas, kuka ei noudata ohjeistusta turvavälistä. Samanaikaisesti rakastetaan, virtuaalihalataan ja soitetaan voimaviestejä läheisille.

Kukaan ei tiedä miten toimia tätä vihollisista vastaan, jotta lopputulos aiheuttaisi mahdollisimman vähän kärsimystä.

Talvisodassa kerrotaan yhteisöllisyyden puhjenneen kukkaan. Kun talvisodan henki syttyi, niin ihmiset löysivät toisensa ja lähentyivät. Sovittiin entisiä kyräilyjä. Outo yksimielisyyden tunne tavoitti kaikki.

Tällaista joukkotunnetta nytkin kaivattaisiin. Ehkä voisimme oppia jotain selviytymiskeinoista, joita ihmisillä oli sota-aikana käytössään.

Moni tappaa nyt yksin kotona aikaa. Jokainen joutuu nyt koronakaranteenissaan kamppailemaan siitä, kuinka säilyttää usko, toivo ja luottamus tulevaisuuteen. Myöhemmin saamme kuulla, millaisia apukeinoja ihmisillä on ollut kriisin keskellä apunaan. Uskon, että myös korona-ajan kokemuskertomuksissa korostuu toisilleen rakkaiden ihmisten välinen yhteys. Voimia!

Satumaarit Myllyniemi valmistelee väitöskirjaa Turun yliopiston folkloristiikan oppiaineeseen.
sitaatit ovat katkelmia Myllyniemen väitöskirja-aineistosta vuodelta 2017. Myllyniemi on muodostanut väitöskirja-aineiston vuosina 2017–2020.
Voit lukea Myllyniemen pidemmän artikkelin samasta aiheesta vuodelta 2018 täältä.

Kommentti (Marja-Liisa Honkasalo): Ehdotamme arkielämän ylittävistä kokemuksista käytettäväksi yliluonnollisen ja paranormaalin sijaan käsitettä kumma. Se poikkeaa ’yliluonnollisesta’ koska kumma ei kokemuksena eikä käsitteenä viittaa poikkeavuuteen normaalista tai luonnollisesta. Poikkeavuus on yhteiskunnallisten instituutioiden, kuten lääketieteen, toimesta tulkittu patologiaksi tai sairaudeksi ja tästä on ollut kokijoille vaikeita seurauksia elämässä. Olemme Mieli ja toinen-tutkimushankkeessa pyrkineet rakentamaan käsitteen joka huomioi kokemuksen kumman elämysluonteen ja samalla sen miten se on outo, vieras ja patologiseksi tulkittu viranomaisten näkemysten piirissä.

Koski Kaarina ja Marja-Liisa Honkasalo: Miten tutkia kummia kokemuksia? Verkkolehti Elore. https://journal.fi/elore/article/view/79186/40088

Honkasalo Marja-Liisa: Kirjoituksia elämästä. Teoksessa Honkasalo M-L & Koski, Kaarina (toim.) Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset. Helsinki, Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017, 31–41.

Keskustelu Myllyniemen kirjoituksesta jatkuu keskustelufoorumilla.

Markku Siltala: He eivät ole kummituksia eivätkä vainajia vaan rakkaita ja tuttuja ihmisiä – jotka tosin ovat kuolleita

Synnyttääkö suru läsnäolokokemuksen?

Helsingin Sanomissa 18.3.-20 ollut artikkeli herätti keskustelua. Eräs kommentoija pohti otsikointia: ” On väärin sanoa että “kummitus syntyy surusta”. Minulle on ilmestynyt muutama vainaja joita en ole lainkaan tuntenut enkä ole heitä siis osannut surra. Vainajilla oli minulle asiaa, tehtävä joka tuli suorittaa.”

Olen kommentoijan kanssa samaa mieltä, sillä tutkimukseni kokemuksista noin kolmasosa oli syntynyt suruajan ulkopuolella. Suruajan olin määrittänyt runsaaksi kahdeksi vuodeksi. Noin viidennes kokemuksista oli siis syntynyt silloin kun kokemuksen kuolleesta oli kulunut reilusti yli kaksi vuotta. Usein kuolleen kohtaaminen tapahtui vuosikymmenten jälkeen kuolemasta. Oman tutkimukseni lisäksi useat tutkijat (mm. Austad, 2014, Haraldsson 1988) ovat sitä mieltä, että suru ei selitä kuolleiden yhteydenottokokemuksia.

Suruajan ulkopuolisia kokemuksia ovat myös kuolinhetkellä ja ennen kuolemaa tapahtuneet kokemukset. Kun ei tiedä kyseisen ihmisen kuolleen, ei voi sitä surra. Ennen kuolemaa tai kuolinhetkellä tapahtuneita kokemuksia oli runsas 15 %. Myös kansainvälisessä tutkimuksessa on tuloksia ennen kuolemaa tapahtuneista läsnäolokokemuksista (Jahn & Spencer & Thomas 2012). Niinpä suru ei ole vainajakokemusten selittävä tekijä, vaikka niitä suruaikana onkin tapahtunut. Lisäksi monet kokijat kertoivat surun pikemminkin estävän kokemuksen kuin synnyttävän sen. Myöskin kokijan olotila kokemuksen syntyessä irrottaa kokemukset surusta; se oli harvoin surullinen ja useammin normaali tai rauhallinen.

Aika vähän kuitenkin kummituksista on kerrottu  

… näin ainakin tutkimukseni kertomuksissa. Eräs niistä alkaakin: ”En ole nähnyt haamuja, enkä kummituksia, mutta olen kuullut mieheni kuollen isoisän kulkevan asunnossaan, joka sijaitsi talomme alakerrassa.” Pääosa eli noin 85 % tutkimukseni vainajakokemuksista oli myönteisiä. Näissä tapauksissa kuolleen yhteydenotto oli mieluisa ja rakkaudellinen, se toi hyvää oloa ja levollisuutta sekä herätti tuntemuksen, että kuollut voi hyvin ja elävän asiat järjestyvät hyvin.

Mitä tulee kummituksiin ja aaveisiin – mikäli näitä sanoja halutaan käyttää – tällaisia  kielteisinä koettuja ja pelkoa herättäneinä kokemuksina oli noin 15 % tapauksista. Näitä pelottavia kuolleita olivat sellaiset vainajat, joita ei tunnistettu läheisiksi, he olivat esimerkiksi talon entisiä asukkaita tai entisellä sota-alueella ajelehtivia henkiä.

Merkittävää on se, että tutkimuksessani kokijat eivät itse puhu kummituksista eivätkä aaveista, ja hyvin harvoin myös vainajista. He puhuvat siitä läheisestä, jonka ovat eläessään tunteneet. He puhuvat kokemuksessa esiintyvästä kuolleesta sen ihmissuhteen kautta, joka on heille totta elämästä. He puhuvat nimeltä ”Sirkka oli siinä” ”Näin Antin istuvat tuolilla”. He puhuvat äidistä, tyttärestä, vaarista, sedästä ja he puhuvat naapurin Ainosta – joka nyt vaan sattuu olemaan kuollut. Mutta joka viestittää, että hän ei todellisuudessa ole kuollut, vaan hänen olemassaolonsa jatkuu …

En nähnyt häntä tai kuullut häntä, mutta jotenkin astin hänet. Aivan kuin hän juuri olisi astunut talon ovesta pihalle. Hän oli siinä. Oli turvallinen olo. Erityisesti minulle jäi mieleen se turva, lämpö, hyvä olo ja tietynlainen rajattomuus, jonka tunsin. Aivan kuin ajan ja fyysisen maailman rajoitteet olisivat hävinneet hetkeksi.”

Voisimmeko kertoa enemmän myönteisistä kohtaamisista  – ja myös kuunnella?

Eri yhteyksissä on ollut keskustelua, miksi kielteiset kohtaamiset (ns. kummitustarinat) kiertävät helpommin kuin myönteiset kohtaamiset. Yksi syy lienee se, että kokemukset koettelevat todellisuuskäsitystämme. Siksi pelottavan kokemuksen koettuamme toivomme, että joku sanoisi ”ääh, ei se oo totta, sä kuvittelit vaan, jos se oli unta vaan”. Vähän kuin toivoisimme toisten mitätöivän kokemuksemme.

Kun taas myönteiset, ihanat ja ihmeelliset kokemukset pidämme itsellämme. Emme oikein uskalla kertoa toisille, ettei kukaan vaan sanoisi ”ääh, ei se oo totta, sä kuvittelit vaan, jos se oli unta vaan”

Kannustankin kaikkia kuolleen läheisen yhteydenoton kokeneita kertomaan toisille kauniista, rakkaudentäyteisistä ja oman elämän tilanteisiin vastauksia, lohtua ja selkyttä tuoneista kokemuksista – ja kannustan myös kuuntelemaan. Kuuntele, jos samalla jotakin Sinunkin elämän mysteeristä avautuisi …

”Kokemus oli hyvin positiivinen ja ilmapiiri rakastava ja lämmin Kohtaaminen tuntui hyvin luontevalta ja turvalliselta. Läsnäolokokemus antoi hyvää oloa ja vakuutti läheisen mukana kulkemisesta. Usko henkimaailman läsnäoloon vahvistui.”

Kirjoitettu lakeuksilla poikkeuksellisena aikana, jolloin kevät kaikesta huolimatta alkaa syntyä terveisin Markku Siltala, TT, psykoterapeutti

markkusiltala.fi

Markku Siltalan väitöskirja Jälleenkohtaamisia : Vainajakokemukset sekä niiden koetut vaikutukset käsityksiin elämästä ja kuolemasta on luettavissa Helsingin yliopiston sivuilta täällä.

Kummat ilmiöt ja niiden seuraukset sureville

Anna Liisa Aho

Suruun yhdistetään keskeisesti kiintymyssuhteen ylläpitäminen kuolleeseen läheiseen, esimerkiksi erilaisten muistojen ja hautausmaalla vierailujen kautta. Tyypillisiä surevien kokemuksia ovat tuntemukset kuolleen ihmisen läsnäolosta esimerkiksi samassa huoneessa, tilassa tai vuoteessa oleminen. Surevat kuulevat myös poikkeuksellisia ääniä, näkevät esimerkiksi kuolleen lapsensa unessa tai valveilla ollessa. Vainajan kanssa käydään myös erilaisia keskusteluja ääneen, kuten sovitaan elämässä tapahtuneita virheitä. Surevat ovat kertoneet myös, kuinka vainajan lempikappale voi soida yllättäen suljettuna olevasta radiosta tai hänen Facebook-sivustonsa aukeaa yllättäen suljettuna olleelle tietokoneelle. Kuollut puoliso myös varoittelee leskeä ”huonosta seurasta” baari-iltana tai eläessään väkivaltainen puolisovainaja työntää leskensä kadulla kumoon, useita kertoja. Vanhemmat saattavat myös kuulla lapsensa leikkimistä lastenhuoneessa tai hänen itkuansa öisin.

Sekä surevat itse että myös muut ihmiset saattavat kyseenalaistaa edellä kuvattujen kokemuksien todenperäisyyttä ja niiden normaaliutta. Surevat usein pohtivat, uskaltavatko he kertoa kokemuksistaan kenellekään, varsinkaan ammattihenkilöstölle, koska vaarana saattaa olla sairaaksi tai harhaiseksi leimaantuminen, sekä sen myötä jopa psykiatriseen hoitoon joutuminen. Olen konkreettisesti sekä surututkijana että ammattihenkilöstön roolissa kuullut ja nähnyt, kuinka surevat pyrkivät hakemaan myös todisteita kokemuksilleen esimerkiksi pyrkimällä valokuvaamaan näkemäänsä tai äänittämällä vainajan kanssa käytyä keskustelua tai muita vainajan tuottamia ääniä. Todisteeksi ilmiöistä on tarjottu myös muiden ilmiön hetkellä läsnäolleiden läheisten yhteystietoja koetun ilmiön todenperäisyyden varmistamiseksi.

Useissa tutkimuksissa on osoitettu, että näiden yliluonnollisten, kummien, erikoisten tai järjellä selittämättömien ilmiöiden kokeminen on hyvinkin yleistä sureville. Surevien kokemuksista ei siksi mielestäni tulisikaan käyttää käsitettä yliluonnollinen tai kumma, vaan ennemminkin ymmärtää ne normaaliin suruun liittyvinä kokemuksina, kuten syyllisyys ja vihakin. Surevien kokemia ilmiöitä ei mielestäni tarvitse kyseenalaistaa, todistetusti osoittaa tai järjellä selittää. Kukaan ei pysty vedenpitävästi todistamaan, mihin vainajat keskuudestamme siirtyvät tai sitä, ovatko he edelleen täällä meidän elävien keskuudessa. Vainajat eivät ole palanneet kertomaan kuoleman jälkeisestä elämästä, vai ovatko nämä kokemukset kuitenkin merkkejä siitä, että ainakin osa vainajista yrittää sitä? Olen kuullut ”tarrahenkisistä vainajista”, joiksi kutsutaan heitä, jotka jollakin tavalla jäävät tänne keskuuteemme. Ovatko nämä surevien kokemat ilmiöt kokemuksia nimenomaan sellaisista vainajista, sillä kaikki surevat eivät näitä ilmiöitä koe? Mielenkiintoisia kysymyksiä näiden ilmiöiden ympärillä on valtavasti, ja niitä voidaan tarkastella useista eri näkökulmista, kuten hengellisyydestä ja suomalaisen kuoleman historiasta käsin. Terveystieteilijänä pohdin kuitenkin enemmänkin sitä, miten kokemukset vaikuttavat surevien hyvinvointiin, terveyteen ja elämään, sillä ne ovat hyvin konkreettisia ja usein hämmentäviä kokijoilleen.

Surua, kuolemaa ja suremista käsittelevistä tutkimuksistani ilmenee, että surevat kokevat nämä ilmiöt pääosin surua helpottaviksi, lohdullisiksi, rauhoittaviksi sekä merkiksi siitä, että elämä jatkuu kuoleman jälkeenkin ja että he tulevat kohtamaan kuolleen läheisensä vielä uudelleen. Ilmiöt lisäävät surevien toivoa, lähentävät surevia vainajan kanssa, toimivat sureville merkkinä yhteyden säilymisestä vainajan kanssa ja toisaalta eräänlaisena hyvästelyn merkkinä.  Ilmiöiden kokeminen auttaa surevia selviämään vaikeista päivistä, ja surevat saavat esimerkiksi vainajan kanssa keskustelun jälkeen varmuutta jatkaa omaa elämäänsä ja voimia huolehtia muista läheisistään.  Kokemukset saavat surevat myös tuntemaan voimakasta kiitollisuutta vainajan kanssa viettämästään ajasta. Ne myös lisäävät surevien uskoa kuolemanjälkeiseen elämään ja antavat varmistuksen vainajan olemassaolon jatkumisesta jossakin.  Erityisesti leskille kokemukset ovat antaneet varmuuden puolison huolenpidosta ja läsnäolosta kuoleman jälkeenkin. Tämä on vahvistanut leskien tunnetta siitä, että kuollut puolisokin haluaa heidän selviytyvän. Toisaalta kokemukset ovat antaneet leskille luvan jatkaa omaa elämäänsä ilman kuollutta puolisoa, esimerkiksi uuden parisuhteen kautta. Ilmiöiden kokeminen muuttaa usein surevien elämänkatsomusta hengellisyyden heräämisen ja voimistumisen kautta.  Ilmiöt koetaankin usein merkkinä Jumalan huolenpidosta, henkilökohtaisesta puhuttelusta ja Jeesuksen läsnäolosta. Monet surevat kertovat pyytäneensä jotain merkkiä Jumalalta, ja ilmiöitä koettiinkin juuri tällaisia epätoivoisina hetkinä.

Edellä kuvaan joitakin myönteisiä seurauksia ilmiöistä, joita surevat ovat kokeneet läheisensä kuoleman jälkeen. Ne surevat, jotka ovat kokeneet ilmiöt myönteiseksi, usein myös toivovat niiden toistumista tai jatkumista pidempään. Toisaalta surevien kokemukset voivat olla myös erittäin kielteisiä ja surevan ihmisen elämää negatiivisesti hallitsevia. Jotkut surevista ovat kokeneet ilmiöt vastenmielisenä; ne ovat aiheuttaneet pelkoa, epämiellyttäviä tuntemuksia, hämmennystä tai sekoamisen tunnetta.Pelkoa on koettu ilmiön uusiintumisesta, erilaisten laitteiden itsestään päälle kytkeytymisestä, kuolleen puolison näkemisestä tai kuulemisesta. Ilmiöiden kokeminen on lisännyt myös tuskaa, ikävää ja kaipausta sekä järkyttänyt voimakkaasti surevien olotilaa.  Surevat ovat pyrkineet järkeistämään ilmiöitä jollakin tavalla, kuten omalla väsymystilalla tai vilkkaalla mielikuvituksellaan. Erityisesti vainajan näyttäytyminen tuskaisena tai surullisena on lisännyt surevien kokemia kielteisiä tuntemuksia. Ilmiöt ovat aiheuttaneet sureville myös useita erilaisia fyysisiä reaktioita, kuten sydämen lyöntien kiihtymistä, voimakasta tärinää, säpsähtämistä, pahoinvointia, liikuntakyvyttömyyttä ja väsymystä.  Lisäksi on koettu pelkoa vainajan läsnäolosta,  kauhua ja järkytystä. Kokemusten vuoksi on voitu eristäytyä tai hakeutua pois tapahtumapaikalta eli usein kotoa .

Olen havainnut, että surevat, jotka eivät kyseisiä ilmiöitä ole kokeneet, usein toivovat niitä. Tällöin surevat kokevat jääneensä jostain paitsi: ”vainaja ei ole halunnut hyvästellä heitä”. Toisaalta surevat kammoksuvat muiden surevien kertomia kokemuksia ja pelkäävät ilmiöiden sattumista omalle kohdalle. Ollaanhan ilmiöiden myötä tekemisissä jollakin tavalla rajan toisella puolella olevien rakkaiden läheisten kanssa. Kielteiset kokemukset saattavat jäädä vaivaamaan surevia pitkäksikin ajaksi, jopa loppuelämän. Pahimmillaan ilmiöt haittaavat surevien elämää niin, että surevat esimerkiksi muuttavat pois tapahtumapaikasta. Tästä huolimatta harva surevista kuitenkaan kertoo hakeutuvansa hoitoon kokemusten seurauksien ja haittojen vuoksi. Syynä on mitä ilmeisemmin se, mihin aiemminkin viittasin, eli näitä ilmiöitä ja niihin liittyviä kokemuksia ei haluta kertoa terveydenhuollon ammattihenkilöstölle pelkona epäuskottavuus.

Toisaalta olen pohtinut myös sitä, minkälainen hoitomuoto ilmiöiden haittavaikutuksien lieventämiseen olisi toimiva, mikäli surevat hakeutuisivat niiden vuoksi hoitoon. Millään lääkkeillä ilmiöitä ja niihin liittyviä kokemuksia ei mitä todennäköisemmin saada loppumaan tai poistumaan, eikä se liene tarpeenkaan. Sureville tulisi antaa mahdollisuus kertoa rehellisesti kokemastaan ilmiöstä ja sen seurauksista. Tällöin erityisesti haitallisia ja elämää hallitsevia haittavaikutuksia voidaan pohtia tarkemmin ja kokeilla erilaisia vaihtoehtoja niiden lieventämiseen. Mielestäni tärkeintä olisi se, että ammattihenkilöstölle järjestetään enemmän koulutusta surusta ja erityisesti siitä, kuinka nämä kyseiset ilmiöt ovat osa normaalia suruprosessia. On tärkeää, että yhteiskunta ja surevien läheiset kuuntelisivat surevien kokemuksia kyseenalaistamatta niitä. Voisimme oppia niistä. Pelkona yhteiskunnassamme on se, että jos kuolemasta ja kuolleista puhutaan, ne jotenkin ”kutsutaan” paikalle tai että puhumisesta aiheutuu puhujille pahaa karmaa. Kuolema on luonnollinen osa elämänjatkumoa, ja siltä ei kukaan meistä voi välttyä. Olen myös päättänyt tulla hyvästelemään läheiseni rajan tuolta puolen, jos minulle sellaiseen suodaan vainajana mahdollisuus.

Kirjoittaja on TtT, dosentti Anna Liisa Aho Tampereen yliopistosta. Aho on pitkään tutkinut surua ja kuolemaa, surevien tukemista ja selviytymistä. Hänen johtamassaan Suruhankkeessa tutkitaan myös surevien ihmisten kokemia yliluonnollisia kokemuksia ja niiden seurauksia.

Kaliforniasta kuuluu kummia

Jos joku olisi muutama vuosi sitten todennut, että päädyn Stanfordin yliopistoon tutkimaan kummia kokemuksia, en välttämättä olisi ottanut tuollaista povausta aivan todesta. Koska elämä itsessään on kuitenkin aika kummaa, loksahtelivat erinäiset asiat hiljalleen paikoilleen, ja olen nyt tammikuusta saakka asustellut täällä aurinkoisessa Piilaaksossa. Tarkoitus on viettää puoli vuotta Fulbright-stipendiaattina Stanfordin antropologian laitoksella tekemässä väitöstutkimusta kummista kokemuksista professori Tanya Luhrmannin ohjauksessa.

Stanfordin kampusaluetta

Stanford University ei tunnettuudessaan ehkä suurempia esittelyjä kaipaa. Mainittakoon kuitenkin, että kyseessä on vuonna 1891 perustettu ja nykyisin maailman huippuyliopistoihin lukeutuva yliopisto Stanfordin kaupungissa Pohjois-Kaliforniassa. Tiedekuntia löytyy seitsemän, laitoksia lähes 80, ja tutkimuskeskuksia yli 100. Keskeltä kampusta löytyy Cecil H. Green -library, jonka viidessä kerroksessa sijaitsevat hyllystöt käsittävät silminkantamattomiin akateemista kirjallisuutta eri aikakausilta ja tieteenaloilta. Kirjasto kätkee sisälleen niin monia hyllymetrejä jo yksin kumma-aiheista kirjallisuutta, että sen perusteelliseen läpikäymiseen puoli vuotta on aivan liian lyhyt aika. Joitakin tärppejä ja tietenkin viitteitä Kummastuksen tietopankkiin on kuitenkin tulossa kevään aikana.

Cecil H. Green -kirjasto.

Psykologisen antropologian Professori Tanya M. Luhrmann —  jota tästä eteenpäin nimitän tuttavallisemmin Tanyaksi — on tehnyt poikkeuksellisen laajan ja kansainvälisesti merkittävän työn erikoislaatuisten aistikokemusten parissa. Hän on tutkinut mm. noituuskäytäntöjä 1980-luvun Englannissa, amerikkalaisen psykiatrian käsityksiä ihmismielestä, evankelista kristillisyyttä sekä äänten kuulemista uskonnon ja psykoottisen sairauden yhteydessä Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa. Pitääkseen yhteyttä tutkimustensa osallistujiin hän on myös perustanut Sense of Presence -foorumin, joka on ollut tärkeä esikuva meidän Kummastus-foorumillemme. Kirjoitan Tanyan työstä myöhemmin lisää, sillä se todellakin ansaitsee aivan oman blogitekstinsä. Englantia taitavat voivat tutustua hänen työhönsä ja ajatusmaailmaansa perusteellisesti Marja-Liisan Suomen antropologi -lehteen tekemästä haastattelusta.

Akateeminen elämä täällä Stanfordissa on toistaiseksi näyttäytynyt äärimmäisen eläväisenä ja inspiroivana. Erilaisia tapahtumia ja akateemisten supertähtien puheita riittäisi useita joka päivälle. Erityisen kiinnostavaa on ollut muun muassa oppia antropologi Aparecida Vilaçan laajasta, neljälle eri vuosikymmenelle ulottuvasta tutkimustyöstä Amazonian Wari’-alkuperäiskansan parissa. Hän on pitänyt tästä aiheesta kiehtovia puheita mm. Antropologian laitoksen kollokviossa ja Latinalaisen Amerikan tutkimuksessa. Lisäksi olen osallistunut kuunteluoppilaana hänen ja Tanyan yhdessä opettamalle kurssille, joka käsittelee uskontoa ja tiedettä Amazonian ja muiden maantieteellisten alueiden alkuperäiskansojen keskuudessa. Kurssilla keskusteltuja teemoja ovat tähän mennessä olleet esimerkiksi shamanismi ja dialogit kuolleiden kanssa, sekä persoonaa ja ihmismieltä koskevat ymmärrykset ja kosmologiat. Kokoan kiteytystä ja pohdintoja kurssin tiimoilta blogiin maaliskuussa kurssin päättymisen jälkeen.

Näkymiä kampusalueelta.

Eräs huomionarvoinen seikka täällä, joka nähdäkseni poikkeaa Suomen tiedekentästä, on kohtalaisen tiivis vuoropuhelu antropologian, uskontotieteen, psyko- ja neurotieteiden välillä mieleen, terveyteen ja hyvinvointiin liittyvissä kysymyksissä. Tätä vuoropuhelua minulla on ollut ilo todistaa Tanyan hostaamilla illallisilla, jossa keskustelun teemana oli mindfulness ja hasidismi. Aiheesta puhumaan saapui antropologi Don Seeman Emory Universitysta. Antropologian lisäksi Seeman on kasvavasti kiinnostunut uskonnollisten mielenharjoittamisen käytäntöjen neurotieteellisestä ajattelusta. Antropologeja, uskontotieteilijöitä ja neurotieteilijöitä yhteen koonneessa keskustelussa varsinkin kriittisen neurotieteen nähtiin voivan vahvistaa antropologiseen ja fenomenologiseen dataan perustuvia havaintoja sekä tuoda niille uskottavuutta lääketieteen edustajien silmissä ja samalla vahvistaa tutkijan omaa luottamusta näiden havaintojen paikkansapitävyyteen.

Kulttuurintutkimuksen ja lääketieteen välisen vuorovaikutuksen soisi Suomessakin voimistuvan huomattavasti tämänhetkisestä tilastaan. Tässä Kummastuksella on tulevaisuudessakin työsarkaa. Tosin viime aikoina alojen väliseen muuriin on vaikuttanut ilmaantuneen myös hienoisia lohkeamia, joiden välistä on havaittavissa joitakin valonpilkahduksia. Toisin sanoen hienoisia toivon merkkejä on ollut siitä, että kumma kenties aletaan tulevaisuudessa Suomessakin nähdä mielen alueeseen liittyvänä kysymyksenä ja olennaisena osana mielen toimintaa.

Eikä Yhdysvalloissakaan tilanne toki ole täydellinen.

Viime viikolla lääketieteellisen antropologian uranuurtaja, Harvardin psykiatri Arthur Kleinman saapui laitokselle kertomaan uudesta kirjastaan The Soul of Care — The Moral Education of a Husband and a Doctor, ja iltaa jatkettiin jälleen Tanyan luona. Kirjassa hän käsittelee amerikkalaista hoivan maisemaa henkilökohtaisten kokemustensa kautta, jotka liittyvät hänen vaimonsa, varhaiseen alzheimerin tautiin sairastuneen Joanin omaishoitajana vietettyyn vuosikymmeneen. Puhe kuten itse kirjakin oli hyvin koskettava ja henkilökohtainen. 

Arthur Kleinmanin omistuskirjoitus

Kleinman huomauttaa, että amerikkalaisessa lääketieteessä hoiva ymmärretään yksilöllisenä, vaikka se on todellisuudessa henkilöiden välistä. Keskeinen argumentti kirjassa on, että “hoiva on yhteiskunnan sosiaalinen liima”. Erityisesti neurologiaa hän kritisoi alana, jolla “ei ole mitään sanottavaa hoivasta”. Neurologien keskuudessa taustalla ei niinkään ole välinpitämättömyys kuin tietämättömyys, “he ovat sokaisseet itsensä siltä, mistä sairauksissa on perimmiltään kyse”. Vaikka hoiva on tai pitäisi olla lääketieteen keskiössä, on lääketieteen voinut amerikkalaisessa yhteiskunnassa nähdä etääntyvän hoivasta.

Kleinmanin mukaan hoivassa olennaista on vastavuoroisuus, jonka hän näkee hoivan ytimenä, sekä läsnäolo, joka näyttäytyy hänelle “byrokraattisen välinpitämättömyyden” vastakohtana. Lisäksi hoivan keskiössä on sietäminen (enduring), joka liittyy oleellisesti myös resilienssi-käsitteen kritiikkiin. Kleinmanin sanoin resilienssi on “Hollywood-fiktiota” —  “kukaan ei kimmoisa, kuin kuminauha, vaan olemme kaikki rikkinäisiä, kokemustemme merkitsemiä, haavoittamia ja muovaamia”. Hoivan antamisessa on kyse sietämisestä, toisinaan “sietämättömän sietämisestä”, mitä kiinalaiset kutsuvat “katkeruuden syömiseksi”. Hoiva on myös ihmisyksilön kehittymisen prosessi, ja lopulta, viimeistään läheisen poismentyä, on siinä kyse myös muistojen hoivaamisesta. Kummaa ei tässä yhteydessä erikseen mainittu, mutta myös monissa vainaajien kohtaamiseen liittyvissä kokemuksissa voidaan ajatella kyse olevan vastavuoroisista hoivasuhteista ja niiden vaalimisesta.

Cheers,

Kia

*Käännökset englanninkielisistä puheista allekirjoittaneen.

Kirjeenvaihtajamme Stanfordissa:

Kia Andell

Sosiologian väitöskirjatutkija ja Kummastus-hankkeen koordinaattori Kia Andell viettää kevätlukukauden 2020 tutkimusvierailulla Stanfordin yliopistossa, josta hän kirjoittaa muutaman viikon välein kuulumisia Kummastuksen kotisivuille.