Arkiymmärrärryksen ylittävät kokemukset ovat yleisempiä kuin ajattelemme. Yli puolet ihmisistä on esimerkiksi nähnyt outoja asioita tai kuullut ääniä, joilla ei ole osoitettavaa lähdettä. Joku on kohdannut kuolleen omaisen, toinen aistinut ennalta tapahtuman, joka on myöhemmin toteutunut. Kokemukset saattavat olla ohimeneviä ja ainutkertaisia. Ne vaihtelevat historian kuluessa ja ovat kriisitilanteissa tavallisempia ja sekä kokijoille että heidän läheisilleen tärkeitä, kuten Satumaarit Myllyniemi kirjoittaa Kummastus-blogissa. Tyypillistä niille on intensiivinen vieraus, outous, joka voi jäädä vaivaamaan ja saattaa jättää jälkeensä elämänmittaisen syyn etsinnän. Kokemukset saattavat myös muuttaa kokijan koko elämänkulun.
KOKEMUKSET VAIKUTTAVAT
Sigmund Freud on aihetta kuvaavassa esseessään Unheimlich kuvannut vuonna 1919 kummia kokemuksia sellaisiksi, joissa keskellä arkista elämää jokin tavallinen ja tuttu muuttuu äkkiä vieraaksi, jopa kammottavaksi. Samanaikaisesti kokemuksessa on jotain tuttua sekä suunnattomalta tuntuvaa vierautta, joka saattaa saada ruumiin sanattomaksi, jäykäksi tai puutuneeksi. Freud on tavoittanut kokemuksesta olennaisen piirteen: oudon kaksinaisuuden. Länsimaisessa mielessä ei ole helppoa ymmärtää jotain sellaista, joka on yhtä aikaa itsensä vastakohta.
Unheimlich on rajailmiö ja siksi se tuottaa hankaluuksia yhteiskunnallisille käytännöille, kuten tieteelle ja julkishallinnolle. Modernin yhteiskunnan käsitteistössä vallitsee dikotomiseksi rakennettu raja normaalin ja epänormaalin välillä. Koska kummaa kokemusta on vaikeaa osoittaa todeksi niillä totuuden kriteereillä, jotka luonnontieteellä ja siihen rakentuvaan maailmankatsomukseen pohjautuvilla instituutioilla on käytössään, se arvioidaan useimmiten normaalista poikkeavaksi, useimmiten sairaudeksi. Tästä seikasta koituu ihmisille paljon vaikeuksia, joiden lievittämiseen ja tunnistamiseen haluamme Kummastus-hankkeessamme paneutua.
Tutkijoina olemme joutuneet hylkäämään arvottavina ja normatiivisina tutkimuskohteestamme käytetyt tavanomaisimmat käsitteet, jotka viittaavat joko paranormaaliin, yliluonnolliseen tai aistiharhoihin. Lähtökohtanamme on kokijoiden ensimmäisen persoonan näkökulma, jota me pidämme ratkaisevana suhteessa siihen, mitä voidaan arvioida päteväksi kokemuksesta saatavaksi tiedoksi: kokijan tulee voida luottaa tutkijan tekemään kuvaukseen. Emme voi luokitella ihmisten kuvaamia kokemuksia harhoiksi – tai luonnon tai normaalin tuolla puolen oleviksi – kuulematta heidän omia arvioitaan kokemuksensa alkuperästä tai luonteesta.
KUMMAN KÄSITE
Normaalista poikkeavan käsitteen sijaan tutkijaryhmämme Mieli ja toinen -hankkeessa (Suomen Akatemia 2013–2016) on ehdottanut kumma-termin käyttöä. Kumma kokoaa käsitteellisesti yhteen jotakin hyvin olennaista kaksoismerkityksessä: ilmiö on kummallinen ja häiritsevä yhteiskunnallisten asiantuntijalaitosten, esimerkiksi terveydenhuollon, edustaman materialistisen maailmankuvan perusteella samalla, kun se on käsittämätön, outo ja kummallinen kokijalleen.
Kokemuksista käytettynä käsitteenä kumma eroaa yliluonnollisesta ja paranormaalista koska kumma ei viittaa poikkeavuuteen luonnollisesta eikä normaalista. Poikkeaminen ei ole yhteiskunnassamme neutraali vaan arvotettu tapahtuma, ja se on yhteiskunnallisten instituutioiden, kuten lääketieteen, toimesta tulkittu patologiaksi tai sairaudeksi. Tästä on ollut kokijoille usein vaikeita seurauksia elämässä. Käsitteenä kumma huomioi kokemuksen oudon elämysluonteen ja samalla sen, miten se on outo, vieras ja patologiseksi tulkittu hallintoviranomaisten näkemysten piirissä. Kumman kokemuksen avulla ei esimerkiksi voida perustella kiistakysymyksiä oikeudessa, sosiaalitoimen käytännöissä eikä poliittisessa päätöksenteossa.
Kumma viittaa kokemuksiin ja ilmiöihin, jotka ovat arkikokemuksesta erilaisia ja jotka liittyvät selittämättömiin ilmiöihin. Termi ei ota kantaa näiden ilmiöiden ontologiaan, vaan niiden asemaan toisaalta kokijoiden itsensä, toisaalta valtakulttuurin maailmankuvassa. Vaikka kokijat itse alkaisivat pitää esimerkiksi toistuvaa ennalta tietämistä tavallisena, he tietävät, että muut ihmiset voivat kummeksua sitä. Kumma jättää myös tilaa kokijoiden omille tulkinnoille. Monet kokijat käyttävät ”henkimaailman” käsitettä, mutta se on vain yksi selitys kummalle eikä vastaa kaikkien näkemystä. Jotkut puolestaan katsovat että kumma kuuluu taiteellisen tai muun luovan prosessin keskeisiin ominaisuuksiin.
Kuvaavaa tutkimuskohteellemme on, että neutraalia käsitettä ei ole helppoa löytää. Kumma haastaa käsitteenä modernin tieteen dikotomioita ja aiheuttaa päänvaivaa tutkijoille, työskentelivätpä he sitten kulttuurintutkimuksen, sukupuolentutkimuksen, yhteiskuntatieteen, uskonnon tutkimuksen tai lääketieteen parissa. Ilmiö, joka ei noudata kulloisenkin yhteiskunnan tieteellisiksi arvioituja kriteereitä tai normatiivisia sääntöjä, määritellään ylijäämäksi. Se on rajaton, koditon, kumma, queer – ja epätieteellinen. Näillä termeillä määritellään usein myös ilmiöiden tutkijaa.
LÄNSIMAISUUDEN ONGELMA
Kumma-käsitteen ongelma on kuitenkin sen etnosentrisyys ja rakentuminen modernin länsimaisen yhteiskunnan maailmankatsomuksen varaan. Luonnollisen ja yliluonnollisen välinen tarkka rajanveto on luonteenomaista anglosaksisessa kulttuuripiirissä ja joustavampaa sen ulkopuolella. Maailman kulttuureille on laajemmin ottaen sekä historiallisesti että nykypäivänä ominaista todellisuuskäsitys, jossa havaittava arkitodellisuus muodostaa vain pienen osan inhimillistä kokemusmaailmaa. Anglosaksisen modernin kulttuuripiirin ulkopuolella inhimillinen arkitodellisuus koetaan useammin osana laajempaa, jaettua, kerrostunutta tai verkottunutta todellisuutta, jossa ei-inhimillisillä ja aineettomillakin toimijoilla kuten luonnonilmiöillä, jumalilla, haltioilla ja kuolleiden hengillä on omat roolinsa ja merkityksensä. Meidän kulttuuripiirimme ulkopuolella todellisuuskuvat voivat lineaarisen sijaan myös olla kehämäisiä tai seurata toisiaan jatkumona. Kummalle ei ole siis luultavasti analyyttisenä käsitteenä edes tarvetta, koska todellisen ja epätodellisen rajapyykit ovat radikaalisti erilaiset.
Mieli ja toinen- ja Kummastus-hankkeissamme olemme käyttäneet kumman käsitettä työvälineenämme ja olemme tietoisia siihen sisältyvistä kulttuurisista vinoutumista. Olemme käyttäneet kumman kanssa synonyyminä kuvailevaa termiä ”arkiymmärryksen ylittävä kokemus”. Myös queer-tutkimuksessa käytetty kumman käsite tavoittaa kaksinaisuuden: sekä mieltä koskevan tieteellisen tiedon kyseenalaistamisen että identiteettipolitiikan kysymykset.
KUMMA JA KÄSITTÄMÄTÖN
Olen vastikään yhdessä alkuperäiskansojen kulttuuria tutkivan Pirjo Virtasen kanssa ehdottanut kumma-termin korvaamista käsittämättömällä. Useat tutkijat filosofi William Jamesista asti ovat puhuneet näkymättömistä ilmiöistä. Näkymättömän käsite kuitenkin viittaa liiaksi näköaistimukseen, jolla on länsimaisen kulttuurin painolasti. Käsittämätön puolestaan tavoittaa jotain mikä ei ole käsillä, ei ole kouriintuntuvaa. Se tuo mukanaan myös koskettamisen, aistimuksellisen piirteen, joka kumman kokemuksessa on keskeinen – ihmiset kertovat usein joutuneensa kumman koskettamiksi. Koskettaminen korostaa kokemuksen ruumiillisuutta samoin kuin sitä, että se tapahtuu mielen, ruumiin ja maailman välillä eikä ainoastaan mielen sisällä.
Toinen toistuva ilmaus on, että kokemus kummasta on ollut sanoin kuvaamaton, uskomaton tai sellainen, joka menee yli käsityskyvyn ja ymmärryksen. Filosofi Seppo Sajama huomauttaa, että sanoin kuvaamaton käsittää kaksi erilaista tyyppiä. Ensinnä sanoin kuvaamatonta kokemusta voi olla erittäin vaikeaa kuvata propositionaalisesti eli siten, että sen voisi ilmaista muodossa ”tiedän, että…”. Toisaalta sanoin kuvaamaton kattaa kokemukset, joista kokija arvioi, ettei hän pysty ilmaisemaan niiden keskeistä sisältöä mitenkään. Tämä ei ole silti estänyt ihmisiä yrittämästä, Sajama toteaa. Mieli ja toinen –hankkeeseen kerääntynyt kirjeaineisto on tästä yhtenä esimerkkinä: ihmiset ovat kirjoittaneet kummista kokemuksistaan pyytämättä ja monet useita kirjeitä, ja tuskin yksikään niistä on alle sivun mittainen. Kolmas näkökulma liittyy kontekstiin ja vuorovaikutukseen. Sanoin kuvaamattomuuden kokemus ja mahdollinen mykistyminen sitä kertoessa on suhteessa kuuntelijan vastaanottavuuteen. Kansatieteen tutkija Laura Stark on kuvannut puuttuvan vuorovaikutuksen tilaa “ymmärtämättömyyden ja jakamattomuuden tilaksi”.
KUMMA JA TAPA TIETÄÄ
Kumma ilmiönä ja vieraskokemuksena haastaa tieteen rajoja. Siitä huolimatta että se on vaikuttanut niin fenomenologiseen kuin psykoanalyyttiseen ajatteluun yhtälailla kuin taiteeseen sekä kulttuurin ja taiteen tutkimukseen, se on pysynyt tieteen, erityisesti mielen tutkimuksen piirissä eräänlaisena nimettömänä ulkojäsenenä, likana, joka uhkaa kategorioiden järjestystä, kuten antropologi Mary Douglas tiivistää klassikkoteoksessaan Puhtaus ja vaara (1966). Kumma suljetaan edelleen tieteen arvostamien tutkimuskysymysten ulkopuolelle. Se on kuitenkin haaste tutkimukselle, metodinen prisma jonka lävitse voi kysyä, miten hämärä, vieras, heterogeeninen Toinen on tapa tietää?
Nämä kysymykset ovat yhteiskunnallisesti ajankohtaisia. Ne liittyvät käsityksiimme tietämisen rajoista. Ne johtavat tiedon uudelleenarvioimiseen myös sellaisten ruumiillisten prosessien avulla, joihin kumman aistimellinen kokeminen lukeutuu. Kummaa ei voi tarkkaan määritellä, ja se muuttaa kokemustamme ja suhdettamme todellisuuteen ja siihen, mitä pidetään varmana, mitä totena. Käsitteen esiin nostama haaste kuvastaa laajalti ilmaistua tyytymättömyyttä kulttuuriseen luokitteluun normaalin ja patologisen välillä ja siitä juontuvaan ihmisten ja väestöryhmien hallintaan. Sen vaikutus ulottuu eri rekistereihin, kaikkeen, missä on kyse vieraskokemuksesta: kulttuuriin, ajatteluun ja aistisuuteen, ruumiiseen ja mieleen.
Onko kummaa mahdollista tutkia herkistymättä rajoille ja raja-askelille, myös tutkimuksellisessa kanssakäymisessä? Kokemuksen ja taiteen singulaarinen luonne, se että kokemus elää vieraudesta kyseenalaistaen tunnettuja luokituksia ja järjestyksiä, mahdollistaa kumman kohtaamisen. Taiteessa outoja ja vieraita asioita on käsitelty osana taiteellista prosessia Tämä edellyttää keskittymistä tieteen ja taiteen rajapintaan, siihen mitä tiede ja taide jakavat ja mitä ne vierastavat toinen toisessaan.
Suositeltavaa kirjallisuutta:
Douglas, M. (1996). Purity and danger. London: Routledge and Kegan Paul. Suom. Puhtaus ja vaara.
Freud, S. (1919/2016). Kammottava. Suomennos Mirja Rutanen. Teoksessa: Estetiikan klassikot I. Toim. Reiners, I., Seppä, A. ja Vuorinen J. Tallinna: Gaudeamus oy.
James, W. (1902/1994). Varieties of Religious Experience. Random House, New York.
Sajama, S. (2002). Mitä on uskonnollisen kokemuksen noeettinen laatu? Teoksessa Kokemus. Toimittaneet Leila Haaparanta ja Erna Oesch. Acta Philosophica Tamperensis vol 1. Tampere University Press, Tampere.
Stark, L. (2003). The Magical Self: body, society and the supernatural in early modern rural Finland. Suomalainen tiedeakatemia, Helsinki.
Virtanen, P. & Honkasalo M-L. (2020). New Practices of Cultural Truth Making. Evidence Work in Negotiations with State Authorities. Anthropology of Consciousness 31 (1), 63–90.
Kirjoittajatiedot:
Marja-Liisa Honkasalo on kulttuurintutkija ja Mielen rajoilla -teoksen toimittaja. Hän vastaa kummastus.utu.fi sivustosta ja on Turun yliopiston Kliinisen laitoksen emerita-professori. Hän toimii Koneen säätiön tutkijana Taideyliopiston hankkeessa Ruumis ja toinen- elettyjä mahdottomuuksia.