Satumaarit Myllyniemi: Lohdullinen yliluonnollinen sota

Sodan yliluonnolliset kokemuskertomukset kuvaavat sitä, kuinka erottamattomasti sidoksissa ihmisten elämät ovat toisiinsa. Kertomusten jakaminen on ollut, ja on edelleen, yhteisen tunnesiteen löytämistä, sovinnon etsimistä ja arvokkaan kulttuuriperinnön siirtämistä nuorille polville. Hurjat ja kauniit kertomukset kantavat ja auttavat meitä. 

”Isoäitini, Mattilan emäntä, näki varhain aamulla 1.10.1939 unen. Tummat pilvet nousivat itäiselle taivaalle, myrsky yltyi, Suomen lippu tangossa tutisi, värisi ja huojui. Tanko oli katkeamaisillaan. Lippu oli jo melkein maahan painunut, mutta viimein tuuli hellitti ja tanko kohosi pystyyn. Uni tulkittiin näin: Tulee aika, jolloin Suomi vapisee, vaan ei kaadu.” (SmM 2017.)

Mattilan talo sijaitsi talvisodan päänäyttämön, Raatteen tien, varressa Suomussalmella. Talo poltettiin talvisodassa. Mattilan emäntä toivoi, että uni jäisi muistoksi jälkipolville. Unta on suvussa ylpeydellä muisteltu.

Lohdullisia, yhteisiä, yhdistäviä, voimaannuttavia ja isänmaallisia. Sellaisia ovat suomalaiset toisen maailmansodan yliluonnolliset kokemukset.

Sota mullisti suomalaisten ihmisten elämän ja herkisti arjen ylittäville kokemuksille. Ne syntyivät epätietoisuudesta ja pelosta. Ennemerkkeihin tartuttiin ja unet otettiin vakavasti.

Kirjoitan Turun yliopistoon väitöskirjaa toisen maailmansodan suomalaisista yliluonnollisista kokemuksista. Tarkoitukseni on tehdä näkyväksi tiedon katveeseen jäänyt ja vaiettu menneisyys ja nostaa esiin kertojien merkitykset. Tutkin kokemuksia tunnemuistoina, ja pohdin, millainen potentiaali sotakokemuksilla on kulttuuriperintönä jälkipolville. Olen kuullut sodan kokemuskertomukset 218 ihmiseltä.

Kokemukset kuvaavat inhimillistä selviytymiskamppailua sotarintamilla, kotirintamalla ja evakkoteillä. Yliluonnollisia on koettu yksin, pienessä porukassa ja isolla joukolla. Kokijat ovat naisia, miehiä, lapsia ja isovanhempia. Heitä on ympäri Suomen. Omakohtaisia kokemuksia on aineistossani viidennes. Perimätietona, pyhinä perhemuistoina, siirtyneitä on suurin osa.

Kokemukset ovat erilaisia enteitä, aavistuksia ja näkyjä omasta, läheisen ihmisen tai Suomen kohtalosta. Eniten on kokemuksia toisilleen rakkaiden ihmisten välisistä yhteyksistä sotarintamien ja kotirintaman välillä.

Yleinen on kokemuskertomus sotilaasta, joka aavistaa kaatumisensa ja antaa tovereilleen tupakkansa, kellonsa ja lompakkonsa, koska hän ei niitä enää tarvitse. Toistuva on myös kertomus sotilaan näyttäytymisestä kotona samalla hetkellä, kun hän kaatuu rintamalla. Hän esimerkiksi koputtaa kodin ikkunaan merkiksi omaisille. Suomen ja Karjalan kohtalo herättivät huolta, ja suomalaiset ennustavat sotien alkamista, päättymispäivää ja alueluovutuksia. Sodan kulusta oli kiinni oma ja läheisten elämä.

Kokemukset olivat sota-aikana yleisiä ja niiden taustalla telepatia, intuitio, etiäinen tai varjelus. Moni tapaus on jäänyt kokijalle selitysyrityksestä huolimatta selittämättömäksi.

”Olemme Jurvan korvesta kotoisin. Kirkonkylästä oli kotiin matkaa yhdeksän kilometriä. Kun isä lähti talvisotaan, niin äiti oli raskaana ja jäi yksin huolehtimaan kaikesta. Äiti pelkäsi pimeää. Kun tuli sota, niin hän rukoili: Jumala, minun pitää neljän lapsen kanssa olla, ota minulta tämä pelko pois. Enkelit laskeutuivat hänen oikealle ja vasemmalle puolelleen. Äiti tunsi, että siinä ne varjelijat nyt sitten olivat. Siitä lähtien hän ei enää pelännyt. Äiti avautui kokemuksestaan vanhana ennen kuolemaansa. Pidän äitiäni hyvin rohkeana ihmisenä, ja tällainen tausta hänellä on rohkeudelleen.” (SmM 2017.)

Sodan kokemukset kertovat siitä, miten yliluonnollinen on auttanut kriisitilanteessa, ja miten kokemus on tuonut lohtua, turvaa, helpottanut ahdistusta ja antanut vastauksia.

Kokemukset ovat vaikuttavia esimerkkejä vahvasta suomalaisesta sodan tunnehistoriasta. Tulkitaanpa kristinuskon, kansanuskon tai ateismin kautta, on itse kokemuksen merkitys pohjimmiltaan hyvin samanlainen. Mystiset kokemukset yhdistävät suomalaiset ihmiset maailmankatsomuksesta riippumatta.

”Isä kertoi jutun Karjalankannaksen suurtaisteluista Tali-Ihantalassa kesällä 1944. He makasivat maassa, kun Stalinin urut pauhasivat. Siinä oli muutaman sekunnin hiljainen hetki ja isä kuuli naisen äänen: Siirry heti pois tästä paikasta. Isä totteli. Ja siihen paikkaan, josta hän lähti, tuli täysosuma ja syvä kuoppa. Isä kertoi meille sotakokemuksiaan 1950-luvun lopussa. Hän ei uskonut yliluonnolliseen, ei kertonut kummitusjuttuja ja nauroi ufoille, piti niitä akkojen höpinänä. Mutta tämä kokemus oli hänelle sellainen, jonka hän kertoi monta kertaa. Isällä oli kertoessaan kasvoilla aina tietty ilme. Vaikutti siltä, että siinä mielessä hän uskoi ihmeisiin. Ei isä tätä kokemusta yrittänytkään tulkita. Hän vaan sanoi, että se ääni kuului, ja koska hän totteli, niin henki säilyi.” (SmM 2017.)

”Vuonna 1922 syntynyt veljeni puhui minulle vanhoilla päivillään vuolaasti sodasta. Nuorempana hän kertoi sodasta vähemmän. Se johtui varmaan yleisestä ilmapiiristä. Eli sodasta vaiettiin, oltiin poliittisesti arkoja tuomaan esille jopa itsekoettuja. Vanhempana veli oli ikään kuin tasapainossa näiden kertomusten kanssa. Hän halusi antaa ne jälkipolville.” (SmM 2017.)

Kokemukset ovat jättäneet suomalaisiin syvän jäljen. Rakkaudella kerrotut tunnemuistot halutaan tuoda esille, koska aika on kypsä. Sodasta on kulunut aikaa riittävästi, kipeimmät haavat on nuoltu. Haavoittuvista ja vaikeista muistoista voi kertoa, koska Suomi on moniarvoistunut ja hyväksyvämpi erilaisille äänille.

Hyvin herkkiä ovat sotaorpojen kokemukset. Tämä kokemus isästä on kannatellut pienestä tytöstä vanhuuteen, läpi koko elämän.

”Oli kaunis kesäpäivä elokuussa 1941. Seisoin kotini ulkorappusella maatilan luonnonkivellä päälläni vaaleansininen mekko, jossa oli pieniä kukkia. Katselin poutapilviä ja näin pilven päällä isäni hahmon sotilasasussa. Kerroin tuvassa: Isä katselee taivaalta ja hänellä on sotilaslakki päässään. Pian tämän jälkeen isäni kaatui. Hän oli itsekin aavistanut kuolemansa ja sanonut kavereilleen, että eipä hän iltaa näe. Isä tuli minua tervehtimään.” (SmM 2017.)

Avautuminen kokemuksista on ollut erittäin tärkeää. Ja ihmiset ovat avautuneet. He ovat kertoneet kokemukset syvällä rintaäänellä.

”Kirjoitin puhtaaksi isäni sotamuistelmia yhden kesän. Itkin, kun tajusin miten järkyttäviä muistoja ne ovat. Vaikka isä sanoi, ettei hän voinut edes kaikkea kertoa. Hän oli pitänyt kaiken sisällään, mutta nyt se oli purkautunut.” (SmM 2017.)

Kun kertomukset moniäänisinä liittyvät yhteen, on kokonaisuus enemmän kuin osiensa summa. Syntyy ainutlaatuista kulttuuriperintöä, jossa on läsnä intiimiys, esteettisyys ja ihmeellisyys.

Nuorille yliluonnolliset kokemukset avaavat salaperäisen tunnemaiseman sotaan. Jälkipolvet voivat kertomusten kautta eläytyä sodan arkaan puoleen.

*

Taistelua koronaa vastaan verrataan sotaan. Sanotaan, että sota on edellinen kaikkia suomalaisia koskettanut kriisi. Taas peräänkuulutetaan sitä kuuluisaa talvisodan henkeä, yhteisöllisyyttä. Kaikkien on oltava mukana taistelussa yhteistä virusvihollista vastaan.

Lihaa purkitetaan ja päivittäin kerrotaan kuolleiden luku. Näkymätön, koko ihmiskuntaa syleilevä vihollinen herättää pelkoa, kauhua ja lietsoo hysteriaa. Extrabonuksena näytetään kuvia ruumiskonteista sairaaloiden pihoissa. Hermot kiristyvät. Syytellään toisiamme. Kuka on taudinlevittäjä, kuka puhdas, kuka ei noudata ohjeistusta turvavälistä. Samanaikaisesti rakastetaan, virtuaalihalataan ja soitetaan voimaviestejä läheisille.

Kukaan ei tiedä miten toimia tätä vihollisista vastaan, jotta lopputulos aiheuttaisi mahdollisimman vähän kärsimystä.

Talvisodassa kerrotaan yhteisöllisyyden puhjenneen kukkaan. Kun talvisodan henki syttyi, niin ihmiset löysivät toisensa ja lähentyivät. Sovittiin entisiä kyräilyjä. Outo yksimielisyyden tunne tavoitti kaikki.

Tällaista joukkotunnetta nytkin kaivattaisiin. Ehkä voisimme oppia jotain selviytymiskeinoista, joita ihmisillä oli sota-aikana käytössään.

Moni tappaa nyt yksin kotona aikaa. Jokainen joutuu nyt koronakaranteenissaan kamppailemaan siitä, kuinka säilyttää usko, toivo ja luottamus tulevaisuuteen. Myöhemmin saamme kuulla, millaisia apukeinoja ihmisillä on ollut kriisin keskellä apunaan. Uskon, että myös korona-ajan kokemuskertomuksissa korostuu toisilleen rakkaiden ihmisten välinen yhteys. Voimia!

Satumaarit Myllyniemi valmistelee väitöskirjaa Turun yliopiston folkloristiikan oppiaineeseen.
sitaatit ovat katkelmia Myllyniemen väitöskirja-aineistosta vuodelta 2017. Myllyniemi on muodostanut väitöskirja-aineiston vuosina 2017–2020.
Voit lukea Myllyniemen pidemmän artikkelin samasta aiheesta vuodelta 2018 täältä.

Kommentti (Marja-Liisa Honkasalo): Ehdotamme arkielämän ylittävistä kokemuksista käytettäväksi yliluonnollisen ja paranormaalin sijaan käsitettä kumma. Se poikkeaa ’yliluonnollisesta’ koska kumma ei kokemuksena eikä käsitteenä viittaa poikkeavuuteen normaalista tai luonnollisesta. Poikkeavuus on yhteiskunnallisten instituutioiden, kuten lääketieteen, toimesta tulkittu patologiaksi tai sairaudeksi ja tästä on ollut kokijoille vaikeita seurauksia elämässä. Olemme Mieli ja toinen-tutkimushankkeessa pyrkineet rakentamaan käsitteen joka huomioi kokemuksen kumman elämysluonteen ja samalla sen miten se on outo, vieras ja patologiseksi tulkittu viranomaisten näkemysten piirissä.

Koski Kaarina ja Marja-Liisa Honkasalo: Miten tutkia kummia kokemuksia? Verkkolehti Elore. https://journal.fi/elore/article/view/79186/40088

Honkasalo Marja-Liisa: Kirjoituksia elämästä. Teoksessa Honkasalo M-L & Koski, Kaarina (toim.) Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset. Helsinki, Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017, 31–41.

Keskustelu Myllyniemen kirjoituksesta jatkuu keskustelufoorumilla.

1 thought on “Satumaarit Myllyniemi: Lohdullinen yliluonnollinen sota”

Comments are closed.